Viime aikoina viljelemäni ajatus ihmissuhteista, jotka eivät ole välttämättä eksklusiivisia tai perustu velvollisuuksiin vaan enemmänkin viihtyvyyteen, on saanut paljonkin kannatusta, ainakin teoriassa. Poikkeuksetta jokainen, jonka kanssa olen aiheesta keskustellut, ja joka ei juuri nyt ainakaan etsi ikuista rakkautta ja pysyvää parisuhdetta, on ollut sitä mieltä, että tällaisiahan aikuisten ihmissuhteet ovat ja niiden tulisikin olla. Käytännössä asiat ovat kuitenkin usein mutkikkaampia. Kun mukana on aitoa välittämistä ja tunteita, tuntuu homma kallistuvan välittömän helposti vakavan puolelle. Tuntuu olevan myös vähän niin, että itselle on helpompaa sallia erilaisten yhtäaikaistenkin ihmissuhteiden olemassaolo, kuin toiselle. Onko niin, että pohjimmiltaan jokainen haluaa kuitenkin olla toiselle ihmiselle se yksi ja ainoa oikea? Vai ajaako synkkenevä syksy meidät vain takertumaan toisiimme tiukemmin kuin kesän hellä valo ja lämpö?
Oman haasteen asiaan tuo myös aiemminkin mainittu sopivan tiedotuslinjan valinta. Miten (vai mitenkään) muista ihmissuhteista tulisi puhua toiselle? Kukaan ei varmasti tietoisesti halua satuttaa ketään, mutta helposti siinä kuitenkin käy niin. Jos asioista puhuu, niistä saattaa seurata mustasukkaisuutta, ja jos taas ei puhu, koetaan se helposti epärehellisyytenä. Suhderintamalla kun tuntuu kuitenkin vallitsevan lähtökohtaisesti useimmiten edelleen ajatus yksinoikeudesta ja muiden mahdollisten suhteiden olemassaoloa pidetään useimmiten uhkana. Mikä on sinänsä hämmästyttävää, koska miten jonkun toisen ihmissuhde voisi olla minulta jotenkin pois? Itselle henkisenä minimalistina ajatus kaikenlaisesta omistamisesta on muutenkin koko ajan vastenmielisempi, joten miksi ihmeessä haluaisin omia jonkun ihmisen jotenkin kokonaan itselleni?
Haluan itse ainakin uskoa, ettei se vähennä yhdenkään tärkeän ihmisen tai suhteen merkitystä minulle, vaikka hänellä on tietenkin muitakin ihmissuhteita elämässään. En suostu olemaan mustasukkainen, vaikka tunnistan tottakai itsessänikin välillä samoja tunteita. Pidän paljon tärkeämpänä sitä, että joku haluaa silti kohdata minut ja olla osa elämääni, vaikka ei voi omistaa mua. Tällaiset suhteet ei myöskään ole mielestäni mitenkään sen pinnallisempia tai vähempiarvoisia. Olen itse ainakin kokenut pitkään aikaan syvimmät ja tärkeimmät hetkeni sellaisissa ihmissuhteissa, jotka ovat voineet sivusta katsottuna vaikuttaa seitinohuilta tai ohimeneviltä. Osa niistä on saattanut jäädäkin sellaisiksi, mutta sekään ei mitenkään vähennä näiden kohtaamisten arvoa tai merkitystä. Ja toisaalta uskon vahvasti, että hyvin satunnaistenkin kohtaamisten varaan rakentuva suhde voi olla hyvin pitkäkestoinen ja syvällinen. Varsinkin, jos meil on telepaattinen yhteys eli whatsapp.
Mä haluan olla tai ainakin pyrkiä olemaan aina all in mukana jokaisessa ihmissuhteessani, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa hetkessä ja jokaisessa henkäyksessä. Riippumatta siitä, mitä niitä ennen tai niiden jälkeen on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Takertumatta toiseen ihmiseen sen tiukemmin tai pidemmäksi aikaa kuin tässä hetkessä on mahdollista. Välittämättä siitä olenko toiselle mr right vai mr right now. Ennen kaikkea haluankin olla juuri nyt läsnäoleva mr be here now, joten mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä. Täs siul on sellane.
Ennenkun sä vaivut koomaan
Kannattaa tottua pimeään
Kannattaa oppia elämään
Niin ettei kuule tai mitään nää–Ruger Hauer
minimalismi 