kosketa mua

Vaikka olenkin sitä mieltä, että puhuminen ja sanallinen kommunikointi on luovuttamattoman tärkeää kaikenlaisissa ihmissuhteissa, on kolikolla tottakai toinenkin puoli. On olemassa myös monenlaisia tilanteita ja hetkiä, joissa ei pitäisi ensisijaisesti puhua, vaan olla hiljaa ja läsnä. Tämä on joskus itselleni se suurempi haaste. Muistan esimerkiksi useammin kuin kerran parisuhteessa toisen sanoneen jonkinlaisen riidan tai kriittisen tilanteen jälkeen, että puhumisen ja ”ongelmanratkaisun” sijaan hän olisi ensisijaisesti kaivannut syliä ja kosketusta. Perus parisuhdekirjallisuudessa tämä tuntuu olevan yleinen ongelma nimenomaan sukupuolten välillä, mutta uskon itse sen johtuvan yksinkertaisesti ihmisten erilaisuudesta. Ja riippuvan paljon myös tilanteesta.

Sanallisen, niin kuin toki kaiken muunkin kommunikaation haasteena on ymmärretyksi tuleminen. Erilaiset ilmaisut ja sävyt on helppo (yli)tulkita väärin ja rivien väleihin heijastuu monesti paljon sellaistakin, mitä sinne ei alun perin ole laitettu. Varsinkin vähemmän puhuville voi olla vaikeaa luottaa siihen, että toinen ottaa sanat niin kuin ne on tarkoitettu. Vasara on kuulijan korvassa. Ääneen hajattelu eroaa myös suunnattomasti valmiiden teesien naulaamisesta. Puhetta ja analysointia voi olla suhteessa myös liikaa, jolloin kaikki tunteet ja kauniit hetket latistuu loppuviimein pelkiksi sanoiksi. Monessa tilanteessa ihminen haluaa pelkän kuulluksi tulemisen sijaan tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisesti kaikkien aistien kautta. Ajallemme tyypillinen puhumiseen perustuva terapeuttinen parisuhde, jossa yritetään paljastaa ja kertoa toiselle kaikki, päätyy useimmiten eroon.

Ihmissuhteissa tulee usein vastaan tilanteita, joissa jotenkin aistii, että toisella on kivi kengässä tai vähintään sukka rullalla. Usein kuitenkin ”mikä hätänä?” -tiedusteluun saa valaisevan vastauksen ”ei mikään”. Monesti vastauksen ytimekkyys ei johdu kuitenkaan siitä, etteikö toinen haluaisi kertoa mikä hiertää, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei se välttämättä ole vielä itsellekään selvää. Joka tapauksessa ”en tiedä, ainakaan vielä” on huomattavasti havainnollisempi vastaus. Tällaisessa tilanteessa olen joskus kirkkaana hetkenä, en siis usein, ymmärtänyt vain ottaa toisen syliin ja antaa aikaa päästä kosketuksiin omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Tämä voi jo riittää ahdistuksen vähenemiseen tai ainakin auttaa saamaan kiinni siitä, mikä mahtaa olla pielessä. On tärkeää kokea olevansa hyväksytty myös ilman sanoja, ja että voi vain luottaa toisen olevan siinä.

Joskus myös kosketus voi olla liikaa tai tuntua jopa ahdistavalta vaatimukselta. Parasta on, jos toisen kanssa pystyy myös vain olemaan hiljaa ja hengittämään samaa ilmaa, jonkinlaisen suloisen yhteisymmärryksen vallitessa. Tällaiset hetket ja ihmissuhteet ovat hektisessä nykyajassa todella harvinaisia. Liian helposti tulee vähintään tartuttua puhelimeen, jotta jatkuvaan ärsyketulvaan totutettu elimistö saa annoksensa tylsyyttä vastaan. Itse olenkin useimmiten pyrkinyt pitämään puhelimen poissa käsistä silloin, kun on mahdollisuus oikeasti kohdata toinen ihminen. Ei mitenkään helppo rasti, mutta kannattaa ehdottomasti kokeilla.

Legendaarisen Frank Pappan sanoin: kosketelkaa toisianne!

Ihan turhaan
me kalleinta aikaa tuhlataan

Kosketa mua,
niin mä kosketan sua

–Reino Nordin