meidän pitää puhua

Olen alkaneen syksyn mittaan paljon pohdiskellut itselleni tärkeää aihetta ja koittanut työstää siitä jossain takaraivon reunamilla blogiin sopivaa versiota. Aika monen kanssa olen myös aiheesta keskustellut. Pari viikkoa sitten katsoin loistavan islantilaisen rakkautta ja anarkiaa -henkisen leffankin aiheesta: Pässit. Pähkinänä siis puhuminen ja varsinkin sen puute. Elokuvassa ikäloput veljekset asuivat vierekkäisissä taloissa ja kasvattivat kumpikin tahoillaan pässejä. Sattuneista syistä puhevälit oli menetetty jo vuosia sitten ja keskinäinen satunnainen ajatuksenvaihto tapahtuikin lähettelemällä viestilappuja paimenkoiran kuljettamana. Pässinkasvatusta koskevan kriisin myötä oli ukkojenkin lopulta otettava puhuminen vaihtoehtona uudelleen harkintaan.

Edustan itse vakaasti sitä koulukuntaa, jonka mukaan mikään ihmissuhde ei voi oikeastaan toimia ollenkaan, tai ainakaan kovin syvällä tasolla, elleivät sen osapuolet ole kykeneviä puhumaan ja ylipäätään kommunikoimaan toinen toistensa kanssa arkipäiväistä informaationvaihtoa syvemmällä tasolla. Olen myös aina ihmetellyt myyttiä suomalaisista puhumattomista miehistä, koska sekä minä että esimerkiksi oma isäni ja lapsuusmuistoissa isoisänikin ovat aina olleet kovia puhumaan, niin seuramiehinä kuin syvällisempienkin keskusteluiden muodossa. Oma mallini mieheydestä on siis aina sisältänyt paljon puhetta ja yhtälailla pussaamista. Sinällään puhuminen tai sen puute ei liene kuitenkaan millään tavalla sukupuolikysymys.

Toisaalta olen aina sympannut niitä, jotka kokevat etteivät pysty tai edes halua puhua. Minusta on täysin epäreilu ajatus, etteivät esimerkiksi vähäpuheiset suomimiehet voisi onnistua ihmissuhderintamalla yhtälailla. Ja eihän se toki niin olekaan. On olemassa kuulemma myös monia, jotka eivät edes kaipaa syvempää jakamista tai sielunkumppanuutta ensisijaisesti omalta puolisoltaan. Parhaat ystävät tai muut kanavat voivat olla sitä varten aivan yhtä hyviä. Kunhan oma significant other saa aikaan sopivia tunteita ja halua jakaa arkielämä hänen kanssaan. Itselleni tällainen ajatus on täysin vieras, mutta ymmärrän sen toki enkä pidä sitä mitenkään sen huonompana. Yleisin valitus, jonka aiemmin myös työni puolesta usein sain parisuhteessa olevilta kuulla, oli kuitenkin se, ettei toinen osapuoli halunnut tai osannut puhua.

Osasyy toisten puhumattomuuteen voi myös olla meidän puhuvaisten jatkuva sanatulva ja kumppanin puhumiseen yllyttäminen: ”no sano nyt sinäkin jotain”. Moni saattaa kokea, ettei yksinkertaisesti saa koskaan suunvuoroa tai edes riittävästi aikaa ajatusten saati kokonaisten lauseiden muodostamiseen. Minuakin on joskus moitittu liiallisesta puhetulvasta, luonnollisen tyhjän tilan ja hiljaisen hetken täyttämisestä turhilla sanoilla ja jopa kontrolloinnin tarpeesta tai manipulointiyrityksistä. Syytökset tuntuvat minusta vierailta, mutta en kiistä etteikö niissä voisi olla perääkin. Onhan tottakai yhtä tärkeää ja arvokasta osata olla myös hiljaa silloin, kun on sen aika.

Joka tapauksessa keskinäinen kommunikointi on kuitenkin avainasemassa ihmissuhteissa, joten sopivia keinoja sen onnistumiseksi hyvin erilaistenkin ihmisten välillä on syytä etsiä. Yksi hyvä vaihtoehto on esim. ihan perinteisen kirjeen kirjoittaminen. Jos jokin aihepiiri on vaikea ottaa kasvotusten puheeksi tai keskustelu toisen kanssa ylipäätään tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän haastavalta, voi rauhassa toteutettu kirjeenvaihto olla avain siihen, että molemmat saavat ”puheenvuoron” ja pääsevät ilmaisemaan syvempiä tuntojaan. Itsekin olen joskus kokenut tämän erittäin toimivana vaihtoehtona. Käsinkirjoittamisen nykyistä salamaviestitulvaa hitaampi luonne voi myös olla keino saada paremmin kiinni omista ajatuksista. Ja sielukin pysynee paremmin mukana vauhdissa.

Yllätyin lukiessani taannoin Hesarista, että esimerkiksi seksi on edelleen yhtä vaikea keskustelunaihe nuoremmalle sukupolvelle kuin meille kohta keski-ikäisillekin. Minkäänlaista edistymistä ei kuulemma ole tapahtunut. Ja kun vaikeista aiheista ei pystytä puhumaan, patoutuvat ne pikkuhiljaa, kunnes purkautuvat hallitsemattomana vuodatuksena tai todellisuuspakona ja toisen nopeana hylkäämisenä vihreämmän ruohon toivossa. Hankalatkin keskustelut on siis parasta käydä mahdollisimman tuoreeltaan ja mahdollisimman toista kunnioittavassa ja rakentavassa ilmapiirissä. Itse olen oppinut ainakin sen, että mitä avoimempi ja haavoittuvampi uskaltaa olla, sitä enemmän ymmärrystä ja rakkautta saa kokea myös toisen osapuolen taholta.

Puhutaan toisillemme!

Ette ole puhuneet 40 vuoteen.

Miksi aloittaa nyt?

–Grímur Hákonarson: Hrútar