Kategoria: vanhat

Viime aikoina viljelemäni ajatus ihmissuhteista, jotka eivät ole välttämättä eksklusiivisia tai perustu velvollisuuksiin vaan enemmänkin viihtyvyyteen, on saanut paljonkin kannatusta, ainakin teoriassa. Poikkeuksetta jokainen, jonka kanssa olen aiheesta keskustellut, ja joka ei juuri nyt ainakaan etsi ikuista rakkautta ja pysyvää parisuhdetta, on ollut sitä mieltä, että tällaisiahan aikuisten ihmissuhteet ovat ja niiden tulisikin olla. Käytännössä asiat ovat kuitenkin usein mutkikkaampia. Kun mukana on aitoa välittämistä ja tunteita, tuntuu homma kallistuvan välittömän helposti vakavan puolelle. Tuntuu olevan myös vähän niin, että itselle on helpompaa sallia erilaisten yhtäaikaistenkin ihmissuhteiden olemassaolo, kuin toiselle. Onko niin, että pohjimmiltaan jokainen haluaa kuitenkin olla toiselle ihmiselle se yksi ja ainoa oikea? Vai ajaako synkkenevä syksy meidät vain takertumaan toisiimme tiukemmin kuin kesän hellä valo ja lämpö?

Oman haasteen asiaan tuo myös aiemminkin mainittu sopivan tiedotuslinjan valinta. Miten (vai mitenkään) muista ihmissuhteista tulisi puhua toiselle? Kukaan ei varmasti tietoisesti halua satuttaa ketään, mutta helposti siinä kuitenkin käy niin. Jos asioista puhuu, niistä saattaa seurata mustasukkaisuutta, ja jos taas ei puhu, koetaan se helposti epärehellisyytenä. Suhderintamalla kun tuntuu kuitenkin vallitsevan lähtökohtaisesti useimmiten edelleen ajatus yksinoikeudesta ja muiden mahdollisten suhteiden olemassaoloa pidetään useimmiten uhkana. Mikä on sinänsä hämmästyttävää, koska miten jonkun toisen ihmissuhde voisi olla minulta jotenkin pois? Itselle henkisenä minimalistina ajatus kaikenlaisesta omistamisesta on muutenkin koko ajan vastenmielisempi, joten miksi ihmeessä haluaisin omia jonkun ihmisen jotenkin kokonaan itselleni?

Haluan itse ainakin uskoa, ettei se vähennä yhdenkään tärkeän ihmisen tai suhteen merkitystä minulle, vaikka hänellä on tietenkin muitakin ihmissuhteita elämässään. En suostu olemaan mustasukkainen, vaikka tunnistan tottakai itsessänikin välillä samoja tunteita. Pidän paljon tärkeämpänä sitä, että joku haluaa silti kohdata minut ja olla osa elämääni, vaikka ei voi omistaa mua. Tällaiset suhteet ei myöskään ole mielestäni mitenkään sen pinnallisempia tai vähempiarvoisia. Olen itse ainakin kokenut pitkään aikaan syvimmät ja tärkeimmät hetkeni sellaisissa ihmissuhteissa, jotka ovat voineet sivusta katsottuna vaikuttaa seitinohuilta tai ohimeneviltä. Osa niistä on saattanut jäädäkin sellaisiksi, mutta sekään ei mitenkään vähennä näiden kohtaamisten arvoa tai merkitystä. Ja toisaalta uskon vahvasti, että hyvin satunnaistenkin kohtaamisten varaan rakentuva suhde voi olla hyvin pitkäkestoinen ja syvällinen. Varsinkin, jos meil on telepaattinen yhteys eli whatsapp.

Mä haluan olla tai ainakin pyrkiä olemaan aina all in mukana jokaisessa ihmissuhteessani, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa hetkessä ja jokaisessa henkäyksessä. Riippumatta siitä, mitä niitä ennen tai niiden jälkeen on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Takertumatta toiseen ihmiseen sen tiukemmin tai pidemmäksi aikaa kuin tässä hetkessä on mahdollista. Välittämättä siitä olenko toiselle mr right vai mr right now. Ennen kaikkea haluankin olla juuri nyt läsnäoleva mr be here now, joten mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä. Täs siul on sellane.

Ennenkun sä vaivut koomaan
Kannattaa tottua pimeään
Kannattaa oppia elämään
Niin ettei kuule tai mitään nää

–Ruger Hauer

Jokaisella meillä on oman taustan ja valintojen seurauksena aina mukana oman historian palasia, jotka kannamme kaikkialle halusimme tai emme. Nämä menneet kokemukset värittävät näkemyksiämme ja vaikuttavat kaikkiin kohtaamisiin ja erilaisiin ihmissuhteisiin. Jos repussamme on paljon menneisyyden taakkoja ja käsittelemättömiä asioita, eivät ne häviä sieltä minnekään maisemaa tai läheisiä ihmisiä vaihtamalla. Joillakin keinoilla niitä tulee käsitellä ja työstää. Usein paras apu omien kolhujen kohtaamiseen on rakastava ihmissuhde. Ainakin mikäli siinä vallitsee sellainen ilmapiiri, jossa kumpikin uskaltaa olla oma itsensä ja haluaa kohdata myös toisen sellaisenaan. Niin kliseistä kuin se onkin, monesti yksinkertaisesti puhuminen auttaa lähes kaikkiin vaivoihin.

Minulla oli töissä tällä viikolla erittäin antoisa kehityskeskustelu oman päällikön kanssa. On ollut hauska kuluneen puolentoista vuoden aikana oppia yhdessä toimintatapoja ja sellainen kommunikointityyli, joka toimii meille kummallekin. Harvoin olen työsuhteessa kokenut vastaavaa molemminpuolista luottamusta ja avoimuutta kuin nykyisen esimieheni kanssa. Tällaisessa ilmastossa on myös leppoisaa ja rakentavaa saada ja antaa palautetta avoimesti. Mietin keskustelun jälkeen, että vastaavanlaisia kehityspalavereita olisi varmasti hyvä käydä säännöllisesti myös muissa ihmissuhteissa. Varsinkin parisuhteissa arki on usein sen verran täynnä menemistä ja tekemistä, että pysähtymiselle jää liian harvoin aikaa tai energiaa. Silloin tällöin on kuitenkin hyvä varata yhteistä aikaa itselle ja toiselle ihan vain mahdollisten suhteen tunneilmastonmuutosten toteamiselle ja tarvittaessa haitallisten päästövähennystavoitteiden sopimiselle. Tämä tietysti kannattaa tehdä mahdollisimman rakkaudellisessa ja rakentavassa Kioton hengessä.

Olen myös itse viimeisen reilun puolen vuoden ajan käynyt eri elämänalueilla kehityskeskusteluita itseni kanssa. On terveellistä välillä pohtia, kuinka minä itse olen kehittynyt tai polkenut paikallani psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti esimerkiksi viimeisen vuoden tai jo useamman ajan. Ja vaikka en ole mikään saavutusorientoitunut ihminen, huomaan saaneeni uutta näkökulmaa ja potkua omaan elämään erilaisten unelmien ja tavoitteiden kautta. Kesällä lukkoon lyöty päätös Helsinkiin muuttamisesta on vaikuttanut esimerkiksi työssä onnistumiseen ja henkiseen hyvinvointiin monin tavoin. Samoin haave maratonin juoksemisesta saa minut (yleensä) vetämään lenkkarit jalkaan vähän huonommallakin säällä. Ja avoimuus erilaisten ihmisten ja tilanteiden kohtaamiseen kaikki peliin -hengessä, on tuonut minulle monenlaisia uusia sosiaalisia suhteita, joissa uskallan olla oma itseni ja voin hyvin.

Omissa kehityskeskusteluissani olen usein miettinyt, että mitä haluan lisää omassa elämässäni ja toisaalta mitä vähentää. Minulle tärkeä kysymys on myös aina ollut se, että mistä voisin tai haluaisin luopua kokonaan. Tälläkin hetkellä haluan lisätä kirjoittamista ja lukemista, vähentää netflixiä sekä shoppailua ja toisaalta pohdin voisinko luopua kokonaan tarpeettoman yökyöpelöinnin ja aamutorkuttamisen myrkyllisestä kombinaatiosta. Tällaisten keskusteluiden seurauksena olen tehnyt välillä pieniä muutoksia ja toisinaan näyttäviäkin peliliikkeitä omissa valinnoissani. Tottakai olen yleensä myös punninnut mahdollisia vaihtoehtoja keskustelemalla itselleni tärkeiden ihmisten kanssa, koska monesti minulle selviää omatkin ajatukset parhaiten silloin, kun puhun niistä jollekin toiselle. Järkevien lauseiden muodostaminen saa usein myös ajatukset paremmin järjestykseen.

Kun käy tällaisen lempeän kehityskeskustelun säännöllisesti itsensä kanssa, on myös valmiimpi kohtaamaan toisen ihmisen sellaisena kuin hän on.

Oo se ku oot, varo mitä lupaat
Mä otan perheautollisen paskaa mukaan

–Paperi T

Tämä on ehkä vaikein blogitekstini tähän mennessä. Ainakin vaikein kirjoittaa ja mahdollisesti myös vaikein ymmärtää oikein. Mutta yritetään. Olen jälleen useasti monien kanssa tätäkin aihetta puinut ja pitkään vältellyt tästä kirjoittamista. Mutta enää en malttanut.

Ihmissuhteissa tärkeää on aitous, rehellisyys ja luottamus. Tai näin ainakin aina sanotaan. Monet haluavat löytää edelleen elämäänsä sen yhden ainoan oikean, jonka kanssa tulevaisuutta sitten rakennetaan yhdessä, mieluiten hautaan saakka. Tähän toiseen ihmiseen halutaan luottaa kuin kallioon ja turvata yhdessä molempien selusta maailman pahuutta vastaan. Jos tämä luottamus petetään, on kaikki mennyttä, turhaa ja valhetta. Syyksi ja lohduksi pettymykseen löytyy yleensä ajatus siitä, että kyseinen henkilö ei ollutkaan se, joka antoi ymmärtää olevansa. Hän onkin vain esittänyt alusta asti jotakin ihan muuta saadakseen minut luottamaan ja sitoutumaan itseensä. Tai sitten hän ei vain ollut se oikea. Monesti myös suhteissa omiin vanhempiin ja muihin auktoriteetteihin lähtökohtaisesti elää luottamuksen vaatimus. Todellisuudessa sellaista ihmistä ei olekaan, johon voisi luottaa täydellisesti joka tilanteessa.

En tarkoita, ettenkö pitäisi toisia ihmisiä ollenkaan luotettavina tai uskoisi siihen mitä minulle sanotaan, mutta sen varaan en laske omaa hyvinvointiani tai elämääni millään tavalla, todennäköisesti enää koskaan. En siis ajattele, että kaikki valehtelevat, mutta pidän mahdollisena, että totuutta saatetaan muunnella omaksi eduksi enemmän tai vähemmän aina ja kaikkialla. Jokainen haluaa varmasti olla luotettava ihmissuhteissa ja muutenkin elämässä, mutta sopivan epäsopivan tilanteen tullen jokainen on taipuvainen joustamaan periaatteistaan tai rehellisyydestään. Monesti jopa ihan hyvin ja vilpittömin tarkoitusperin. Koulukirjaesimerkki on pienet valkoiset valheet, joilla esimerkiksi parisuhteessa yritetään toista jotenkin säästää jättämällä osa totuudesta kertomatta. Tällainen niukka tiedotuslinja voi toisaalta seitinohuissa ihmissuhteissa olla paras ja vähiten satuttava vaihtoehto. Mutta useimmiten näillä asioilla on tapana paljastua ja pettymys toisen epärehellisyyteen koetaan monesti paljon suurempana, kuin itse asia.

Henkilökohtaisesti olen tainnut lopettaa toisiin ihmisiin luottamisen kokonaan. Tämä saattaa kuulostaa hirveän kylmältä ja kyyniseltä, mutta todellisuudessa tilanne on ihan päinvastainen. Olen alkanut suhtautua uudenlaisella lämmöllä ja ymmärryksellä inhimilliseen erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen. Olen aina ajatellut, että ”kaikille voi tapahtua kaikkea” ja jotenkin iän myötä oppinut sen myös todeksi. Enää en pidä sitä negatiivisena kauhuskenaariona vaan ennemminkin positiivisena mahdollisuutena. Olen jotenkin todella zen sen ajatuksen kanssa, että en voi eikä minun edes tarvitse luottaa sataprosenttisesti kehenkään tai mihinkään. Tavallaan olemme kaikki kuitenkin loppuviimein yksin ja voimme luottaa vain itseemme, emmekä niin kovin usein siihenkään. Siksi onkin lohdullista välillä edes välähdyksenomaisesti kokea aitoa yhteisymmärrystä ja hyväksyntää toisen ihmisen taholta. Eikä sen arvoa vähennä, vaikka hetki olisi vain ohimenevä. Pikemminkin päinvastoin. Jotenkin tämän kaiken epäluotettavuuden keskellä olen oppinut luottamaan universumiin ja elämään. Se on meidän puolella. Älä luovuta beibi!

Mut kun mä olin kuilun partaalla ja huusin apuun koko taivasta. Sieltä ei vastattu koskaan. Se tuuttas varattua aina vaan. Enkä mä tiedä ehdinkö mä enää venaamaan.

Mut tää elämä kyl kantaa, maaliin.

–Hector