blogi

Jokaisella meillä on oman taustan ja valintojen seurauksena aina mukana oman historian palasia, jotka kannamme kaikkialle halusimme tai emme. Nämä menneet kokemukset värittävät näkemyksiämme ja vaikuttavat kaikkiin kohtaamisiin ja erilaisiin ihmissuhteisiin. Jos repussamme on paljon menneisyyden taakkoja ja käsittelemättömiä asioita, eivät ne häviä sieltä minnekään maisemaa tai läheisiä ihmisiä vaihtamalla. Joillakin keinoilla niitä tulee käsitellä ja työstää. Usein paras apu omien kolhujen kohtaamiseen on rakastava ihmissuhde. Ainakin mikäli siinä vallitsee sellainen ilmapiiri, jossa kumpikin uskaltaa olla oma itsensä ja haluaa kohdata myös toisen sellaisenaan. Niin kliseistä kuin se onkin, monesti yksinkertaisesti puhuminen auttaa lähes kaikkiin vaivoihin.

Minulla oli töissä tällä viikolla erittäin antoisa kehityskeskustelu oman päällikön kanssa. On ollut hauska kuluneen puolentoista vuoden aikana oppia yhdessä toimintatapoja ja sellainen kommunikointityyli, joka toimii meille kummallekin. Harvoin olen työsuhteessa kokenut vastaavaa molemminpuolista luottamusta ja avoimuutta kuin nykyisen esimieheni kanssa. Tällaisessa ilmastossa on myös leppoisaa ja rakentavaa saada ja antaa palautetta avoimesti. Mietin keskustelun jälkeen, että vastaavanlaisia kehityspalavereita olisi varmasti hyvä käydä säännöllisesti myös muissa ihmissuhteissa. Varsinkin parisuhteissa arki on usein sen verran täynnä menemistä ja tekemistä, että pysähtymiselle jää liian harvoin aikaa tai energiaa. Silloin tällöin on kuitenkin hyvä varata yhteistä aikaa itselle ja toiselle ihan vain mahdollisten suhteen tunneilmastonmuutosten toteamiselle ja tarvittaessa haitallisten päästövähennystavoitteiden sopimiselle. Tämä tietysti kannattaa tehdä mahdollisimman rakkaudellisessa ja rakentavassa Kioton hengessä.

Olen myös itse viimeisen reilun puolen vuoden ajan käynyt eri elämänalueilla kehityskeskusteluita itseni kanssa. On terveellistä välillä pohtia, kuinka minä itse olen kehittynyt tai polkenut paikallani psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti esimerkiksi viimeisen vuoden tai jo useamman ajan. Ja vaikka en ole mikään saavutusorientoitunut ihminen, huomaan saaneeni uutta näkökulmaa ja potkua omaan elämään erilaisten unelmien ja tavoitteiden kautta. Kesällä lukkoon lyöty päätös Helsinkiin muuttamisesta on vaikuttanut esimerkiksi työssä onnistumiseen ja henkiseen hyvinvointiin monin tavoin. Samoin haave maratonin juoksemisesta saa minut (yleensä) vetämään lenkkarit jalkaan vähän huonommallakin säällä. Ja avoimuus erilaisten ihmisten ja tilanteiden kohtaamiseen kaikki peliin -hengessä, on tuonut minulle monenlaisia uusia sosiaalisia suhteita, joissa uskallan olla oma itseni ja voin hyvin.

Omissa kehityskeskusteluissani olen usein miettinyt, että mitä haluan lisää omassa elämässäni ja toisaalta mitä vähentää. Minulle tärkeä kysymys on myös aina ollut se, että mistä voisin tai haluaisin luopua kokonaan. Tälläkin hetkellä haluan lisätä kirjoittamista ja lukemista, vähentää netflixiä sekä shoppailua ja toisaalta pohdin voisinko luopua kokonaan tarpeettoman yökyöpelöinnin ja aamutorkuttamisen myrkyllisestä kombinaatiosta. Tällaisten keskusteluiden seurauksena olen tehnyt välillä pieniä muutoksia ja toisinaan näyttäviäkin peliliikkeitä omissa valinnoissani. Tottakai olen yleensä myös punninnut mahdollisia vaihtoehtoja keskustelemalla itselleni tärkeiden ihmisten kanssa, koska monesti minulle selviää omatkin ajatukset parhaiten silloin, kun puhun niistä jollekin toiselle. Järkevien lauseiden muodostaminen saa usein myös ajatukset paremmin järjestykseen.

Kun käy tällaisen lempeän kehityskeskustelun säännöllisesti itsensä kanssa, on myös valmiimpi kohtaamaan toisen ihmisen sellaisena kuin hän on.

Oo se ku oot, varo mitä lupaat
Mä otan perheautollisen paskaa mukaan

–Paperi T

Tämä on ehkä vaikein blogitekstini tähän mennessä. Ainakin vaikein kirjoittaa ja mahdollisesti myös vaikein ymmärtää oikein. Mutta yritetään. Olen jälleen useasti monien kanssa tätäkin aihetta puinut ja pitkään vältellyt tästä kirjoittamista. Mutta enää en malttanut.

Ihmissuhteissa tärkeää on aitous, rehellisyys ja luottamus. Tai näin ainakin aina sanotaan. Monet haluavat löytää edelleen elämäänsä sen yhden ainoan oikean, jonka kanssa tulevaisuutta sitten rakennetaan yhdessä, mieluiten hautaan saakka. Tähän toiseen ihmiseen halutaan luottaa kuin kallioon ja turvata yhdessä molempien selusta maailman pahuutta vastaan. Jos tämä luottamus petetään, on kaikki mennyttä, turhaa ja valhetta. Syyksi ja lohduksi pettymykseen löytyy yleensä ajatus siitä, että kyseinen henkilö ei ollutkaan se, joka antoi ymmärtää olevansa. Hän onkin vain esittänyt alusta asti jotakin ihan muuta saadakseen minut luottamaan ja sitoutumaan itseensä. Tai sitten hän ei vain ollut se oikea. Monesti myös suhteissa omiin vanhempiin ja muihin auktoriteetteihin lähtökohtaisesti elää luottamuksen vaatimus. Todellisuudessa sellaista ihmistä ei olekaan, johon voisi luottaa täydellisesti joka tilanteessa.

En tarkoita, ettenkö pitäisi toisia ihmisiä ollenkaan luotettavina tai uskoisi siihen mitä minulle sanotaan, mutta sen varaan en laske omaa hyvinvointiani tai elämääni millään tavalla, todennäköisesti enää koskaan. En siis ajattele, että kaikki valehtelevat, mutta pidän mahdollisena, että totuutta saatetaan muunnella omaksi eduksi enemmän tai vähemmän aina ja kaikkialla. Jokainen haluaa varmasti olla luotettava ihmissuhteissa ja muutenkin elämässä, mutta sopivan epäsopivan tilanteen tullen jokainen on taipuvainen joustamaan periaatteistaan tai rehellisyydestään. Monesti jopa ihan hyvin ja vilpittömin tarkoitusperin. Koulukirjaesimerkki on pienet valkoiset valheet, joilla esimerkiksi parisuhteessa yritetään toista jotenkin säästää jättämällä osa totuudesta kertomatta. Tällainen niukka tiedotuslinja voi toisaalta seitinohuissa ihmissuhteissa olla paras ja vähiten satuttava vaihtoehto. Mutta useimmiten näillä asioilla on tapana paljastua ja pettymys toisen epärehellisyyteen koetaan monesti paljon suurempana, kuin itse asia.

Henkilökohtaisesti olen tainnut lopettaa toisiin ihmisiin luottamisen kokonaan. Tämä saattaa kuulostaa hirveän kylmältä ja kyyniseltä, mutta todellisuudessa tilanne on ihan päinvastainen. Olen alkanut suhtautua uudenlaisella lämmöllä ja ymmärryksellä inhimilliseen erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen. Olen aina ajatellut, että ”kaikille voi tapahtua kaikkea” ja jotenkin iän myötä oppinut sen myös todeksi. Enää en pidä sitä negatiivisena kauhuskenaariona vaan ennemminkin positiivisena mahdollisuutena. Olen jotenkin todella zen sen ajatuksen kanssa, että en voi eikä minun edes tarvitse luottaa sataprosenttisesti kehenkään tai mihinkään. Tavallaan olemme kaikki kuitenkin loppuviimein yksin ja voimme luottaa vain itseemme, emmekä niin kovin usein siihenkään. Siksi onkin lohdullista välillä edes välähdyksenomaisesti kokea aitoa yhteisymmärrystä ja hyväksyntää toisen ihmisen taholta. Eikä sen arvoa vähennä, vaikka hetki olisi vain ohimenevä. Pikemminkin päinvastoin. Jotenkin tämän kaiken epäluotettavuuden keskellä olen oppinut luottamaan universumiin ja elämään. Se on meidän puolella. Älä luovuta beibi!

Mut kun mä olin kuilun partaalla ja huusin apuun koko taivasta. Sieltä ei vastattu koskaan. Se tuuttas varattua aina vaan. Enkä mä tiedä ehdinkö mä enää venaamaan.

Mut tää elämä kyl kantaa, maaliin.

–Hector

Vaikka olenkin sitä mieltä, että puhuminen ja sanallinen kommunikointi on luovuttamattoman tärkeää kaikenlaisissa ihmissuhteissa, on kolikolla tottakai toinenkin puoli. On olemassa myös monenlaisia tilanteita ja hetkiä, joissa ei pitäisi ensisijaisesti puhua, vaan olla hiljaa ja läsnä. Tämä on joskus itselleni se suurempi haaste. Muistan esimerkiksi useammin kuin kerran parisuhteessa toisen sanoneen jonkinlaisen riidan tai kriittisen tilanteen jälkeen, että puhumisen ja ”ongelmanratkaisun” sijaan hän olisi ensisijaisesti kaivannut syliä ja kosketusta. Perus parisuhdekirjallisuudessa tämä tuntuu olevan yleinen ongelma nimenomaan sukupuolten välillä, mutta uskon itse sen johtuvan yksinkertaisesti ihmisten erilaisuudesta. Ja riippuvan paljon myös tilanteesta.

Sanallisen, niin kuin toki kaiken muunkin kommunikaation haasteena on ymmärretyksi tuleminen. Erilaiset ilmaisut ja sävyt on helppo (yli)tulkita väärin ja rivien väleihin heijastuu monesti paljon sellaistakin, mitä sinne ei alun perin ole laitettu. Varsinkin vähemmän puhuville voi olla vaikeaa luottaa siihen, että toinen ottaa sanat niin kuin ne on tarkoitettu. Vasara on kuulijan korvassa. Ääneen hajattelu eroaa myös suunnattomasti valmiiden teesien naulaamisesta. Puhetta ja analysointia voi olla suhteessa myös liikaa, jolloin kaikki tunteet ja kauniit hetket latistuu loppuviimein pelkiksi sanoiksi. Monessa tilanteessa ihminen haluaa pelkän kuulluksi tulemisen sijaan tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisesti kaikkien aistien kautta. Ajallemme tyypillinen puhumiseen perustuva terapeuttinen parisuhde, jossa yritetään paljastaa ja kertoa toiselle kaikki, päätyy useimmiten eroon.

Ihmissuhteissa tulee usein vastaan tilanteita, joissa jotenkin aistii, että toisella on kivi kengässä tai vähintään sukka rullalla. Usein kuitenkin ”mikä hätänä?” -tiedusteluun saa valaisevan vastauksen ”ei mikään”. Monesti vastauksen ytimekkyys ei johdu kuitenkaan siitä, etteikö toinen haluaisi kertoa mikä hiertää, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei se välttämättä ole vielä itsellekään selvää. Joka tapauksessa ”en tiedä, ainakaan vielä” on huomattavasti havainnollisempi vastaus. Tällaisessa tilanteessa olen joskus kirkkaana hetkenä, en siis usein, ymmärtänyt vain ottaa toisen syliin ja antaa aikaa päästä kosketuksiin omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Tämä voi jo riittää ahdistuksen vähenemiseen tai ainakin auttaa saamaan kiinni siitä, mikä mahtaa olla pielessä. On tärkeää kokea olevansa hyväksytty myös ilman sanoja, ja että voi vain luottaa toisen olevan siinä.

Joskus myös kosketus voi olla liikaa tai tuntua jopa ahdistavalta vaatimukselta. Parasta on, jos toisen kanssa pystyy myös vain olemaan hiljaa ja hengittämään samaa ilmaa, jonkinlaisen suloisen yhteisymmärryksen vallitessa. Tällaiset hetket ja ihmissuhteet ovat hektisessä nykyajassa todella harvinaisia. Liian helposti tulee vähintään tartuttua puhelimeen, jotta jatkuvaan ärsyketulvaan totutettu elimistö saa annoksensa tylsyyttä vastaan. Itse olenkin useimmiten pyrkinyt pitämään puhelimen poissa käsistä silloin, kun on mahdollisuus oikeasti kohdata toinen ihminen. Ei mitenkään helppo rasti, mutta kannattaa ehdottomasti kokeilla.

Legendaarisen Frank Pappan sanoin: kosketelkaa toisianne!

Ihan turhaan
me kalleinta aikaa tuhlataan

Kosketa mua,
niin mä kosketan sua

–Reino Nordin