Tekijä: Teemu Kunto

Ystävänpäivänä yleensä huomaa, että synkimmästä talvesta on jo selvitty ja sekä töihin mennessä että sieltä lähtiessä on valoisaa. Vaikka talvesta ei ole ollut tänä vuonna paljon tietoakaan, tuntuu aamuinen lintujen laulu aina siltä kuin sielun jäätikkö alkaisi pikkuhiljaa sulaa. Ihmiset alkavat hymyillä ja voida paremmin, tipattomat ja mauttomat päivät jäävät taakse ja elämä jälleen voittaa. Töissä kuulee niin asiakkaiden kuin työkavereiden äänestä, että pahimmat härkäviikot ovat takana ja voimme jälleen kaikki jatkaa suurta kulutusjuhlaa riemulla. Lähestyvä kevät saa usein myös ihmissuhderintamalla uutta elämää aikaiseksi.

Kävin tuossa joulun alla satunnaisilla tinder-treffeillä ja minulta kysyttiin ilmeisesti jo klassikoksi muodostunut kysymys: ”Mitä etsit tinderistä?” Tajusin samalla hetkellä itsestäänselvyyden, että en minä etsi kyllä yhtään mitään. Kuten on tullut jo useamman kerran aiemminkin todettua, en todellakaan kaipaa elämääni parisuhdetta tai arjen jakamista, vaikka minusta onkin aina hauskaa tutustua ihmisiin ja muodostaa monenlaisia ihmissuhteita. Samoilla teeseillä suuntaan tähänkin kevääseen. Olen edelleen avoin uusille tuttavuuksille ja hyvälle seuralle ilman sen suurempia taka-ajatuksia tai suunnitelmia.

Olen päässyt lukuhaasteessani melko hyvään alkuun ja sain luettua myös pitkään lukulistalla odottaneen Kafka rannalla -teoksen. Minut pysäytti kirjassa erityisesti Haruki Murakamin ajatus: ”Jokainen, joka rakastuu, etsii oman itsensä puuttuvia palasia.” Välillä minusta on tuntunut, että rakastun luvattoman helposti: ihanaan ihmiseen, uuteen muistikirjaan, hyvään viskiin tai tarttuvaan hittibiisiin. Olen pohtinut jopa, että onko rakastuminen tai rakkaus käsitteenä kärsinyt kohdallani jonkinlaisen inflaation. Todellisuudessa en ehkä rakastu, koska en koe, että elämästäni puuttuisi mitään enkä ainakaan tällä hetkellä etsi minkäänlaisia kadonneita palasia sitä täydentämään.

Enkä toisaalta oikeastaan edes usko, että kukaan yksittäinen ihminen voisi olla toiselle jonkinlainen täydellisesti sopiva palikkatesti. Tottakai erilaisuus ja samankaltaisuus toisessa kiehtoo ja vetää puoleensa, mutta väkisinkin kaikissa ihmissuhteissa sovitetaan välillä pyöreää palaa kulmikkaaseen koloon. On myös mielenkiintoista huomata, miten erilaiset ihmissuhteet ja tyypit saa jokaisesta meistä esille tiettyjä puolia muita korostetummin. Millaiseksi minä tulen juuri sinun seurassasi? Millainen sinä olet minun lähelläni?

sitä haluaa kolahtaa
kyl sä tiedät
siihen niin ihanaan kohtaan
niin kovaa ettei voi
ikinä unohtaa

–Arto Tuunela

🎶 Pariisin Kevät: Liukuovet

Viime vuosi oli oikeastaan elämäni paras lähes kaikilla mittareilla mitattuna. Voin fyysisesti ja henkisesti paremmin kuin koskaan enkä keksi juuri mitään, mitä haluaisin välttämättä muuttaa. Miten tuollaisen vuoden jälkeen pistetään enää paremmaksi? Monien tavoin olen aina pitänyt vuodenvaihdetta hyvänä hetkenä pysähtyä ja pohtia mennyttä sekä suunnitella tulevaa. Poikkeuksetta joka vuosi olen aloittanut jonkinlaisella vähennyslaskulla. Täytyisi vähentää sokeria, rasvaa, alkoholia, netflixiä yms. Tällä kertaa päätin valita päinvastaisen lähestymistavan. Päätin lisätä hyviä asioita niin paljon kuin paikat kestää! Uskon, että näin onnistun puolivahingossa myös vähentämään sellaista, mikä ei tuota hyvinvointia ja onnellisuutta.

Erityisen tyytyväinen olen viime vuonna uudelleen löydettyyn juoksuinnostukseeni. Aloitin käytännössä lähes nollasta nousemalla sohvan pohjalta aprillipäivänä. Fiksuinta oli liittyä mukaan juoksukouluun, josta sain todella paljon järkevää valmennusta ja hyvää fiilistä omaan lenkkeilyyni. Sen seurauksena juoksin puolimaratonin syyskuun alussa omaan ennätysaikaani 1:49.29. Tavoitteena oli alittaa kaksi tuntia, mutta juoksu sujui odotuksiakin paremmin. Juoksukilometrejä kertyi kuukautta kohti satakunta. Tänä vuonna aion juosta enemmän ja pidempään. Suurimpana tavoitteena on selvitä hengissä Helsinki City Maratonista 12.8. Tämä vaatii noin 40 km juoksua viikossa ja uskon vahvasti onnistuvani.

Juoksemisen lisäksi innostuin ihan vuoden viime metreillä jälleen myös lukemisesta. Viime vuonna luin yhteensä hädin tuskin 10 kirjaa, mutta tänä vuonna pyrin lukemaan vähintään yhden viikossa eli noin 50 kirjaa vuodessa. Haluan myös kirjoittaa enemmän, niin tätä blogia kuin omaksi iloksi satunnaisia päiväkirjamerkintöjä ja jopa runoja. Blogia luettiin viime vuonna reilut 11.000 kertaa, eniten tietysti hupaisaa seuranhakuilmoitustani. Pyrin tänä vuonna rikkomaan 20k sivunäytön rajan. Minussa on aina myös elänyt unelma kirjan kirjoittamisesta. Olen saanut jo ensimmäiset sivut ulos koneistostani, toivottavasti tänä vuonna paljon enemmänkin.

Suurin ilon aihe vuonna 2016 oli monet uudet ja vanhat ihmissuhteet. Sain tutustua todella moneen uuteen ihanaan ihmiseen sekä hengata myös monen vanhan ystävän kanssa pitkästä aikaa. Iso osa kohtaamisista tapahtui tai ainakin alkoi sosiaalisen median välityksellä, mutta ilahduttavan monia ihmisiä onnistuin tapaamaan myös ihan livenä. Jokainen kohtaaminen on jäänyt mieleen todella positiivisena ja vaikka osa niistä on ollut hyvinkin ohimeneviä, kaikilla on ollut iso merkitys minulle. Nyt minulla on vain teitä kaikkia ikävä, joten tänä vuonna haluan kohdata ihmisiä entistäkin enemmän!

Edellä mainittujen lisäksi haluan tieteellisen tutkimuksen valossa lisätä elämääni myötätuntoa ja armollisuutta itseäni ja toisia kohtaan, kiitollisuutta, leikkiä, hengittämistä sekä enemmän hetkiä, jolloin en tee yksinkertaisesti mitään. Näillä eväillä uskon tästä vuodesta tulevan vielä edellistäkin paremman. Ja vietän mielelläni siitä monia hetkiä juuri sinun kanssa! 🖤

Tänään aiotaan elää, tänään aiotaan niin
Vain olla ja elää, me tänään aiotaan niin

–Tuure Kilpeläinen

🎶 Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani: Tänään aiotaan elää

Viime aikoina viljelemäni ajatus ihmissuhteista, jotka eivät ole välttämättä eksklusiivisia tai perustu velvollisuuksiin vaan enemmänkin viihtyvyyteen, on saanut paljonkin kannatusta, ainakin teoriassa. Poikkeuksetta jokainen, jonka kanssa olen aiheesta keskustellut, ja joka ei juuri nyt ainakaan etsi ikuista rakkautta ja pysyvää parisuhdetta, on ollut sitä mieltä, että tällaisiahan aikuisten ihmissuhteet ovat ja niiden tulisikin olla. Käytännössä asiat ovat kuitenkin usein mutkikkaampia. Kun mukana on aitoa välittämistä ja tunteita, tuntuu homma kallistuvan välittömän helposti vakavan puolelle. Tuntuu olevan myös vähän niin, että itselle on helpompaa sallia erilaisten yhtäaikaistenkin ihmissuhteiden olemassaolo, kuin toiselle. Onko niin, että pohjimmiltaan jokainen haluaa kuitenkin olla toiselle ihmiselle se yksi ja ainoa oikea? Vai ajaako synkkenevä syksy meidät vain takertumaan toisiimme tiukemmin kuin kesän hellä valo ja lämpö?

Oman haasteen asiaan tuo myös aiemminkin mainittu sopivan tiedotuslinjan valinta. Miten (vai mitenkään) muista ihmissuhteista tulisi puhua toiselle? Kukaan ei varmasti tietoisesti halua satuttaa ketään, mutta helposti siinä kuitenkin käy niin. Jos asioista puhuu, niistä saattaa seurata mustasukkaisuutta, ja jos taas ei puhu, koetaan se helposti epärehellisyytenä. Suhderintamalla kun tuntuu kuitenkin vallitsevan lähtökohtaisesti useimmiten edelleen ajatus yksinoikeudesta ja muiden mahdollisten suhteiden olemassaoloa pidetään useimmiten uhkana. Mikä on sinänsä hämmästyttävää, koska miten jonkun toisen ihmissuhde voisi olla minulta jotenkin pois? Itselle henkisenä minimalistina ajatus kaikenlaisesta omistamisesta on muutenkin koko ajan vastenmielisempi, joten miksi ihmeessä haluaisin omia jonkun ihmisen jotenkin kokonaan itselleni?

Haluan itse ainakin uskoa, ettei se vähennä yhdenkään tärkeän ihmisen tai suhteen merkitystä minulle, vaikka hänellä on tietenkin muitakin ihmissuhteita elämässään. En suostu olemaan mustasukkainen, vaikka tunnistan tottakai itsessänikin välillä samoja tunteita. Pidän paljon tärkeämpänä sitä, että joku haluaa silti kohdata minut ja olla osa elämääni, vaikka ei voi omistaa mua. Tällaiset suhteet ei myöskään ole mielestäni mitenkään sen pinnallisempia tai vähempiarvoisia. Olen itse ainakin kokenut pitkään aikaan syvimmät ja tärkeimmät hetkeni sellaisissa ihmissuhteissa, jotka ovat voineet sivusta katsottuna vaikuttaa seitinohuilta tai ohimeneviltä. Osa niistä on saattanut jäädäkin sellaisiksi, mutta sekään ei mitenkään vähennä näiden kohtaamisten arvoa tai merkitystä. Ja toisaalta uskon vahvasti, että hyvin satunnaistenkin kohtaamisten varaan rakentuva suhde voi olla hyvin pitkäkestoinen ja syvällinen. Varsinkin, jos meil on telepaattinen yhteys eli whatsapp.

Mä haluan olla tai ainakin pyrkiä olemaan aina all in mukana jokaisessa ihmissuhteessani, jokaisessa kohtaamisessa, jokaisessa hetkessä ja jokaisessa henkäyksessä. Riippumatta siitä, mitä niitä ennen tai niiden jälkeen on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Takertumatta toiseen ihmiseen sen tiukemmin tai pidemmäksi aikaa kuin tässä hetkessä on mahdollista. Välittämättä siitä olenko toiselle mr right vai mr right now. Ennen kaikkea haluankin olla juuri nyt läsnäoleva mr be here now, joten mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä. Täs siul on sellane.

Ennenkun sä vaivut koomaan
Kannattaa tottua pimeään
Kannattaa oppia elämään
Niin ettei kuule tai mitään nää

–Ruger Hauer