Et tarvitse enempää

Nykyisenlainen länsimainen yhteiskuntajärjestyksemme perustuu jatkuvan kasvun ideologiaan. Hyvinvointiyhteiskunta nojaa talouskasvuun, jota ilman koko kapitalistinen järjestelmä romahtaa. Ihmisen onnellisuuden oletetaan myös lisääntyvän rajatta tulotason kasvaessa. Vaikka jokainen tietää, että elatuksen murheiden poistuessa tilalle tulee ripakopallinen muita ongelmia. Ahdistuksen määrä on vakio. On tietysti parempi potea toisen asteen valintahalvausta rajattoman Wolt-valikoiman äärellä, kuin kärsiä oikeasti nälkää.

On hämmentävää, miten näppärästi niukkuudesta käsin operoimaan tottunut ihmiskunta on voinutkin viimeisen parin sadan vuoden aikana unohtaa, että lähes loputtomiksi mielletyillä resursseilla on kuitenkin rajansa. Ja että lähestymme tuota raja-arvoa alati kiihtyvällä vauhdilla. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että jos jatkuvasti kuluttaa yli puolet enemmän kuin mihin on varaa, seuraa siitä väistämättä ikävyyksiä ennemmin tai myöhemmin. Silti kuulemme edelleen jatkuvasti talouskasvua tarjottavan lähes ainoaksi ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin.

Kansantalouden tai EU-alueen talouden sijaan meidän olisi kuitenkin syytä vaihtaa näkökulma planeetantalouteen. Meidän on ihmiskuntana välttämätöntä löytää muita keinoja hyvinvoinnin kasvattamiseen ja sen tasaisempaan jakoon, kuin nykyinen luonnonvarojen ylikulutukseen perustuva ja eriarvoisuutta lisäävä malli. Kuten Leedsin yliopiston muutaman vuoden takainen tutkimus osoitti, ei yksikään maa maailmassa ole vielä onnistunut saavuttamaan hyvinvointia ekologisesti kestävästi. Siksi tarvitaankin esimerkiksi donitsitalouden kaltaisia malleja, joiden avulla voidaan löytää ratkaisuja siihen, miten kaikkien ihmisten inhimilliset perustarpeet voitaisiin tyydyttää, pysymällä kuitenkin planetaarisen kantokyvyn rajoissa.

Ja mitä ne tarpeet sitten ovat? On itsestään selvää, että ihmisillä joka puolella palloa on yhtäläinen oikeus haaveilla hyvinvointivaltiosta ja yltäkylläisyydestä, jollaisesta me olemme jo pitkään saaneet nauttia. Yhtä selvää on, että tämän maapallon resursseilla se ei ole mitenkään mahdollista. On lapsellista ja tuhoon tuomittua kuvitella, että voisimme pitää nykyisen kaltaisen asetelman pystyssä enää pitkään, vaikka rakentaisimme kuinka vahvoja henkisiä tai fyysisiä muureja ympärillemme. Jokaisen onkin siis varmasti syytä harkita, kannattaako alkaa tosissaan treenaamaan teräsmiesmatkalle, opetella istuttamaan nauriita ja sytyttämään nuotio märillä puilla, harjoitella lähitaistelulajeja tai ampumista. Vai ehkä sittenkin kasvattaa empatiakykyä, lähimmäisistä välittämistä, harjoitella yltiöpäisestä kuluttamisesta luopumista ja omastaan jakamista?

Äärimmilleen polarisoitunut me vastaan muut -asetelma ruokkii kyllä loputonta oikeassa olemisen tarvettamme ja joukkoon kuulumisen tunnetta, mutta yhtäkään globaalia ongelmaa sen avulla ei ratkaista. Loppu viimein kaipaamme ihmisapinoina kuitenkin ennen kaikkea tunnetta siitä, että kelpaamme ja tulemme hyväksytyiksi omina itsenämme. Tarvitsemme lämpöä ja läheisyyttä, emme ulkoista validaatiota sen perusteella mitä ostamme tai omistamme. Vieläkö meistä olisi laumaeläimen lähimmäisyyteen kaiken individualistisen eristäytyneisyyden jälkeen?

2 comments

Vastaa käyttäjälle Rita Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s