Kategoria: vanhat

Vaikka olenkin sitä mieltä, että puhuminen ja sanallinen kommunikointi on luovuttamattoman tärkeää kaikenlaisissa ihmissuhteissa, on kolikolla tottakai toinenkin puoli. On olemassa myös monenlaisia tilanteita ja hetkiä, joissa ei pitäisi ensisijaisesti puhua, vaan olla hiljaa ja läsnä. Tämä on joskus itselleni se suurempi haaste. Muistan esimerkiksi useammin kuin kerran parisuhteessa toisen sanoneen jonkinlaisen riidan tai kriittisen tilanteen jälkeen, että puhumisen ja ”ongelmanratkaisun” sijaan hän olisi ensisijaisesti kaivannut syliä ja kosketusta. Perus parisuhdekirjallisuudessa tämä tuntuu olevan yleinen ongelma nimenomaan sukupuolten välillä, mutta uskon itse sen johtuvan yksinkertaisesti ihmisten erilaisuudesta. Ja riippuvan paljon myös tilanteesta.

Sanallisen, niin kuin toki kaiken muunkin kommunikaation haasteena on ymmärretyksi tuleminen. Erilaiset ilmaisut ja sävyt on helppo (yli)tulkita väärin ja rivien väleihin heijastuu monesti paljon sellaistakin, mitä sinne ei alun perin ole laitettu. Varsinkin vähemmän puhuville voi olla vaikeaa luottaa siihen, että toinen ottaa sanat niin kuin ne on tarkoitettu. Vasara on kuulijan korvassa. Ääneen hajattelu eroaa myös suunnattomasti valmiiden teesien naulaamisesta. Puhetta ja analysointia voi olla suhteessa myös liikaa, jolloin kaikki tunteet ja kauniit hetket latistuu loppuviimein pelkiksi sanoiksi. Monessa tilanteessa ihminen haluaa pelkän kuulluksi tulemisen sijaan tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisesti kaikkien aistien kautta. Ajallemme tyypillinen puhumiseen perustuva terapeuttinen parisuhde, jossa yritetään paljastaa ja kertoa toiselle kaikki, päätyy useimmiten eroon.

Ihmissuhteissa tulee usein vastaan tilanteita, joissa jotenkin aistii, että toisella on kivi kengässä tai vähintään sukka rullalla. Usein kuitenkin ”mikä hätänä?” -tiedusteluun saa valaisevan vastauksen ”ei mikään”. Monesti vastauksen ytimekkyys ei johdu kuitenkaan siitä, etteikö toinen haluaisi kertoa mikä hiertää, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei se välttämättä ole vielä itsellekään selvää. Joka tapauksessa ”en tiedä, ainakaan vielä” on huomattavasti havainnollisempi vastaus. Tällaisessa tilanteessa olen joskus kirkkaana hetkenä, en siis usein, ymmärtänyt vain ottaa toisen syliin ja antaa aikaa päästä kosketuksiin omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Tämä voi jo riittää ahdistuksen vähenemiseen tai ainakin auttaa saamaan kiinni siitä, mikä mahtaa olla pielessä. On tärkeää kokea olevansa hyväksytty myös ilman sanoja, ja että voi vain luottaa toisen olevan siinä.

Joskus myös kosketus voi olla liikaa tai tuntua jopa ahdistavalta vaatimukselta. Parasta on, jos toisen kanssa pystyy myös vain olemaan hiljaa ja hengittämään samaa ilmaa, jonkinlaisen suloisen yhteisymmärryksen vallitessa. Tällaiset hetket ja ihmissuhteet ovat hektisessä nykyajassa todella harvinaisia. Liian helposti tulee vähintään tartuttua puhelimeen, jotta jatkuvaan ärsyketulvaan totutettu elimistö saa annoksensa tylsyyttä vastaan. Itse olenkin useimmiten pyrkinyt pitämään puhelimen poissa käsistä silloin, kun on mahdollisuus oikeasti kohdata toinen ihminen. Ei mitenkään helppo rasti, mutta kannattaa ehdottomasti kokeilla.

Legendaarisen Frank Pappan sanoin: kosketelkaa toisianne!

Ihan turhaan
me kalleinta aikaa tuhlataan

Kosketa mua,
niin mä kosketan sua

–Reino Nordin

Olen alkaneen syksyn mittaan paljon pohdiskellut itselleni tärkeää aihetta ja koittanut työstää siitä jossain takaraivon reunamilla blogiin sopivaa versiota. Aika monen kanssa olen myös aiheesta keskustellut. Pari viikkoa sitten katsoin loistavan islantilaisen rakkautta ja anarkiaa -henkisen leffankin aiheesta: Pässit. Pähkinänä siis puhuminen ja varsinkin sen puute. Elokuvassa ikäloput veljekset asuivat vierekkäisissä taloissa ja kasvattivat kumpikin tahoillaan pässejä. Sattuneista syistä puhevälit oli menetetty jo vuosia sitten ja keskinäinen satunnainen ajatuksenvaihto tapahtuikin lähettelemällä viestilappuja paimenkoiran kuljettamana. Pässinkasvatusta koskevan kriisin myötä oli ukkojenkin lopulta otettava puhuminen vaihtoehtona uudelleen harkintaan.

Edustan itse vakaasti sitä koulukuntaa, jonka mukaan mikään ihmissuhde ei voi oikeastaan toimia ollenkaan, tai ainakaan kovin syvällä tasolla, elleivät sen osapuolet ole kykeneviä puhumaan ja ylipäätään kommunikoimaan toinen toistensa kanssa arkipäiväistä informaationvaihtoa syvemmällä tasolla. Olen myös aina ihmetellyt myyttiä suomalaisista puhumattomista miehistä, koska sekä minä että esimerkiksi oma isäni ja lapsuusmuistoissa isoisänikin ovat aina olleet kovia puhumaan, niin seuramiehinä kuin syvällisempienkin keskusteluiden muodossa. Oma mallini mieheydestä on siis aina sisältänyt paljon puhetta ja yhtälailla pussaamista. Sinällään puhuminen tai sen puute ei liene kuitenkaan millään tavalla sukupuolikysymys.

Toisaalta olen aina sympannut niitä, jotka kokevat etteivät pysty tai edes halua puhua. Minusta on täysin epäreilu ajatus, etteivät esimerkiksi vähäpuheiset suomimiehet voisi onnistua ihmissuhderintamalla yhtälailla. Ja eihän se toki niin olekaan. On olemassa kuulemma myös monia, jotka eivät edes kaipaa syvempää jakamista tai sielunkumppanuutta ensisijaisesti omalta puolisoltaan. Parhaat ystävät tai muut kanavat voivat olla sitä varten aivan yhtä hyviä. Kunhan oma significant other saa aikaan sopivia tunteita ja halua jakaa arkielämä hänen kanssaan. Itselleni tällainen ajatus on täysin vieras, mutta ymmärrän sen toki enkä pidä sitä mitenkään sen huonompana. Yleisin valitus, jonka aiemmin myös työni puolesta usein sain parisuhteessa olevilta kuulla, oli kuitenkin se, ettei toinen osapuoli halunnut tai osannut puhua.

Osasyy toisten puhumattomuuteen voi myös olla meidän puhuvaisten jatkuva sanatulva ja kumppanin puhumiseen yllyttäminen: ”no sano nyt sinäkin jotain”. Moni saattaa kokea, ettei yksinkertaisesti saa koskaan suunvuoroa tai edes riittävästi aikaa ajatusten saati kokonaisten lauseiden muodostamiseen. Minuakin on joskus moitittu liiallisesta puhetulvasta, luonnollisen tyhjän tilan ja hiljaisen hetken täyttämisestä turhilla sanoilla ja jopa kontrolloinnin tarpeesta tai manipulointiyrityksistä. Syytökset tuntuvat minusta vierailta, mutta en kiistä etteikö niissä voisi olla perääkin. Onhan tottakai yhtä tärkeää ja arvokasta osata olla myös hiljaa silloin, kun on sen aika.

Joka tapauksessa keskinäinen kommunikointi on kuitenkin avainasemassa ihmissuhteissa, joten sopivia keinoja sen onnistumiseksi hyvin erilaistenkin ihmisten välillä on syytä etsiä. Yksi hyvä vaihtoehto on esim. ihan perinteisen kirjeen kirjoittaminen. Jos jokin aihepiiri on vaikea ottaa kasvotusten puheeksi tai keskustelu toisen kanssa ylipäätään tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän haastavalta, voi rauhassa toteutettu kirjeenvaihto olla avain siihen, että molemmat saavat ”puheenvuoron” ja pääsevät ilmaisemaan syvempiä tuntojaan. Itsekin olen joskus kokenut tämän erittäin toimivana vaihtoehtona. Käsinkirjoittamisen nykyistä salamaviestitulvaa hitaampi luonne voi myös olla keino saada paremmin kiinni omista ajatuksista. Ja sielukin pysynee paremmin mukana vauhdissa.

Yllätyin lukiessani taannoin Hesarista, että esimerkiksi seksi on edelleen yhtä vaikea keskustelunaihe nuoremmalle sukupolvelle kuin meille kohta keski-ikäisillekin. Minkäänlaista edistymistä ei kuulemma ole tapahtunut. Ja kun vaikeista aiheista ei pystytä puhumaan, patoutuvat ne pikkuhiljaa, kunnes purkautuvat hallitsemattomana vuodatuksena tai todellisuuspakona ja toisen nopeana hylkäämisenä vihreämmän ruohon toivossa. Hankalatkin keskustelut on siis parasta käydä mahdollisimman tuoreeltaan ja mahdollisimman toista kunnioittavassa ja rakentavassa ilmapiirissä. Itse olen oppinut ainakin sen, että mitä avoimempi ja haavoittuvampi uskaltaa olla, sitä enemmän ymmärrystä ja rakkautta saa kokea myös toisen osapuolen taholta.

Puhutaan toisillemme!

Ette ole puhuneet 40 vuoteen.

Miksi aloittaa nyt?

–Grímur Hákonarson: Hrútar

Kesä on ohi. Kyllä sen saa jo sanoa ääneen. Syksy alkoi viime maanantaina samaan aikaan kuin kesälomakin loppui. Elämäni paras loma. Ja kaikkien aikojen kesä! Enpä muista olenko koskaan voinut niin hyvin ja ollut niin onnellinen kuin tänä kesänä. Loma sinänsä tuli todella hyvään kohtaan, niin säiden kuin oman jaksamisenkin puolesta. Ensimmäinen viikko vietettiin lasten kanssa isäukon mökillä Ikaalisissa äärimmäisen leppoisissa meiningeissä. Pakko myöntää, että ensimmäistä kertaa elämässä myös kesti hieman ennenkö elimistö pääsi lepotilaan. Kolmisen päivää piti hengitellä melko syvään ja tuijotella laiturin nokassa järvelle ennen kuin sain sykkeen laskemaan. Mutta siitä eteen päin meno olikin äärettömän chilliä.

Minulta on kyselty paljon pitkin kesää, että onko kevätpörriäisen pistämä seuranhakuilmoitukseni kantanut hedelmää. Ja vaikka aluksi vaikutti hieman siltä, että pihlajanmarjat ovat happamia, kääntyi kaikki lopulta voitoksi, murskavoitoksi. Monet ovat huvittuneina kommentoineet ”rakkauden etsintääni”, mutta alkuperäisen kirjoituksen lukeneet ymmärtävät, että en suinkaan etsinyt enkä edelleenkään etsi rakkautta. Sen sijaan kaipasin hyvää seuraa ja tässä vaiheessa kesää voin kertoa, että sain todellakin sitä mitä tilasin. Ja enemmänkin. Olen pitänyt yhteyttä ja tavannut paljon vanhoja tuttuja ystäviä pitkänkin ajan takaa ja tutustuin myös joihinkin ihan uusiin ihmisiin. Monien kanssa olen saanut viettää laatuaikaa mitä mielenkiintoisimmissa tilanteissa ja yleensä hyvän ruuan ja juoman merkeissä. Oltiin kirjaimellisesti tämä kesä näin. Rakastumiselta onnistuttiin todennäköisesti välttymään, kuten oli tarkoituskin, mutta ihastumista on ainakin ilmassa. 😇

Syksy on alkanut arkeen pakenemisen merkeissä. Töihin palaaminen tuntui hyvältä, mutta on ollut vielä edellisen viikon tiistain ja sunnuntain välisen yön jäljiltä hieman rapsakkaa. Juoksu on kulkenut mukavasti ja lähestyvään puolimaratoniin valmistautumisen nimissä päätin viettää viisi viikkoa viinatta. Viisi päivää on kulunut eikä ole kyllä yhtään elimistö kaivannut palautusjuomaa. Maksakin on tainnut kesälomansa ansaita. Päätin myös ensi kesänä osallistua viimein kokonaiselle maratonille, mikäli sama hyvä meininki lenkillä jatkuu.

Suurimpana kesälomatuliaisena on viimein päätös muuttaa Helsinkiin vajaan kahden vuoden päästä kesällä. Silloin täytän neljäkymmentä, olen elämäni kunnossa, edelleen varaton, mutta myös velaton. Pitkään minusta onkin tuntunut, etten osaa enää unelmoida oikein mistään ja että olen saanut jo elämässä suunnilleen kaiken mitä olen halunnutkin. Olen kuitenkin jo kauan ollut rakastunut Helsinkiin ja sain lopulta aikaan päätöksen myös tehdä asialle jotakin. Nyt tuntuu todella hyvältä, että on selkeä päämäärä, jonka aikaikkuna on lukittu. Ja vielä on riittävästi aikaa löytää sopivat keinot unelman toteuttamiseen. Tarkoitus on osallistua mahdollisille kesän 2018 Flow-festivaaleille Punavuoresta käsin. Joten jos sinä tai tuttavasi etsitte loistavaa vuokralaista tai vaikkapa tehokasta myyntihessua parin vuoden säteellä, niin antakaapa kuulua. Edelleen olen myös täysin avoin kaikenlaisille vanhoille ja uusille ihmissuhteille. 💙

Pidäthän mua kädestä vielä syyskuisina öinä
Masennutaan sitten yhdessä
Mut ei tänään

–Ellinoora