Minimalismia ihmissuhteisiin

Tämä on teksti on julkaistu aiemmin nimellä ”onko meillä joku ihmissuhde?” edellisessä blogissani 1.8.2016

Olen jo muutaman vuoden ollut sitä mieltä, että en ainakaan tässä elämänvaiheessa etsi tai oikeastaan edes kaipaa itselleni perinteistä parisuhdetta. Olen niin naiivi, että uskon sellaisten suhteiden mahdollisuuteen, joissa ei olla pariutumisen tarpeesta tai pelkästä tottumuksesta, vaan puhtaasti vapaasta tahdosta, koska suhde tuottaa syvää iloa molemmille osapuolille. Tällainen ihmissuhde on mielestäni jotain paljon enemmän, kuin ”pelkkä” parisuhde.

Usein kuulee sanottavan, että rakkaus ei ole tunnetta vaan ennen kaikkea tahtoa asettaa toisen etu omansa edelle, ja olen oikeastaan samaa mieltä. Jotenkin puhtaimmillaan tämä näyttäytyy ainakin omassa elämässä suhteessa lapsiini. Rakastan heitä ja pyrin tekemään kaikkeni heidän eteensä, vaikka se olisikin omasta mukavuudesta pois. En väitä olevani siinä kovin taidokas, mutta kutsuvat minua silti #superisi:ksi.

Ihmissuhderintamalla sen sijaan kaipaan nimenomaan sellaisia suhteita, joissa ei tarvitse rakastaa. Suhteita, jotka eivät perustu tarveharkintaan, vaan ovat jotakin sellaista, mikä on elossa ainoastaan siksi, että kaksi ihmistä ja universumi ovat jotenkin kauniilla tavalla linjassa. Tällainen suhde toimii vähän samalla tavoin, kuin pitkäkestoiset ystävyyssuhteet. Vaikka välillä ei nähtäisi tai edes oltaisi missään tekemisissä, kaikki jatkuu siitä, mihin viimeksi on jääty, kun seuraavan kerran kohdataan. En tarkoita kuitenkaan, että tällainen suhde olisi jotenkin pelkällä friendzonella, vaan se voi sisältää kaikki rakkaussuhteen elementit. Tai ainakin lupauksen niistä. Ajoitus ei välttämättä osu aina kohdalleen, jolloin suhde, joka voisi olla hyvinkin syvä, jää platoniseksi tai pinnalliseksi, ainakin toistaiseksi.

Tällaisessa ihmissuhteessa voi kuitenkin vapaasti ilmaista toiselle, kuinka ihana hän on tai kuinka paljon hänestä välittää, ilman että tarvitsee miettiä yhteistä jääkaappia, asuntolainaa tai arjen jakamista. Mielestäni tällainen aikuisten ihmissuhde ei perustu siihen, että toisesta tarvitaan ylipäätään mitään, vaan siihen, että toisen kanssa on kaunista ja rakentavaa jakaa juuri käsillä olevat hetket tässä ja nyt. Ihmissuhdetta ei myöskään tarvitse olla koko ajan määrittelemässä tai pohtimassa mihin se johtaa ja millä aikataululla. Voi olla, että tällainen suhde ottaa jossain vaiheessa myös perinteisen parisuhteen muodon, sitä en kiellä. Mutta mielestäni on täysin mahdollista, että näin ei ikinä käy, ja silti kyseinen ihmissuhde voi olla erittäin pitkäikäinen, jopa läpi elämän kestävä.

Edellä olevasta johtuen, en myöskään usko ihmissuhteen päättymiseen. Tai siis minusta on suunnaton sääli ja onnettomuus, jos joskus parisuhteen muodossa ollut ihmissuhde halutaan lopettaa kokonaan, kun erotaan. Jotenkin on musta todella kamalaa ajatella, että yhteiset hetket tai jopa vuodet halutaan vain unohtaa ja pyyhkiä pois ikäänkuin olemattomiksi. Voiko pahemmin enää heittää hukkaan omaa ja toisen aikaa ja elämää? Itse ainakin haluaisin olla väleissä kaikkien kanssa, joita kohtaan olen elämäni aikana mitään tuntenut. Kaikkien kohdalla tämä ei tietysti vain yksinkertaisesti ole mahdollista ja silloin on pystyttävä päästämään irti ja mentävä eteenpäin.

Edelleen minusta tuntuu, että minulla on joitakin tällaisia puhdasta iloa tuottavia ihmissuhteita olemassa enkä kyllä muunlaisia enää kaipaakaan. Oletko sinä konmarittanut ihmisiä elämästäsi?