Toinen minua suhteista puhuttaessa vaivannut asia on epäonnistumisen käsite. Miksi päättyvää suhdetta pidetään aina lähtökohtaisesti epäonnistumisena? Ei kai kukaan enää 2010-luvulla elättele prinsessa/prinssiunelmaa siitä yhdestä ainoasta oikeasta, jonka kanssa kaikki saletisti natsaa ja joka täytyy vain haarukoida riittävän tiukalla seulalla tinderistä tai pokémon-lenkiltä? Ja jos näin ei kerran ole, miksi lyhyt tai ylipäätään loppuva suhde olisi jotenkin huonompi tai epäonnistuneempi kuin pitkä tai ikuinen? Eikö ole kuitenkin parempi uskaltautua kohtaamisiin ja ihmissuhteisiin erilaisten tyyppien kanssa ilman kolmen sivun vaadittujen ominaisuuksien listaa tai vanhaa kunnon kummelin pikkuvikakansiota? Ja kun näin uskaltaa toimia, voi epäonnistumisen poistaa sanavalikoimasta parisuhteista puhuttaessa.
Jos kohtaaminen jonkun ihmisen kanssa päättyy ensimmäisiin päiväkahveihin, niin silloinhan ei olla menetetty mitään, korkeintaan pari tuntia aikaa. Ja kun muistaa panostaa ainakin kahvin laatuun, niin voi ajankäytönkin laskea voitoksi. Toisen osoittautuessa heti kättelyssä sellaiseksi, jonka kanssa ei halua olla missään tekemisissä, on jälleen yksi väärä vaihtoehto suljettu pois. Jos taas synkkaa heti, ei sitäkään kannata säikähtää, vaan heittäytyä kohtaamiseen avoimin mielin. Tottakai tervettä itsesuojeluvaistoa tarvitaan, mutta ei sen nimissä kannata koskaan jäädä kokonaan yksin kotiin mököttämään. Ymmärrän niitä, jotka ovat saaneet siipeensä poikkeuksellisen rajusti ihmissuhderintamalla, mutta toisaalta aito kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on aina ainakin itselleni ollut terapeuttista ja antanut monesti avaimia myös vanhoista lukoista selviämiseen.
Ja jos se elämän suuri rakkaus ja pitkäaikaiseksi kehittynyt suhde joskus päättyykin, ei sekään millään muotoa tarkoita, että itse suhde tai sinä ihmisenä olisit jotenkin epäonnistunut. Oman avioeroni jälkeen en ainakaan minä eikä tietääkseni puolisokaan kokenut missään vaiheessa varsinaisesti huonoa omaatuntoa suhteen päättymisen johdosta. Totta kai mietitytti esim. lasten selviäminen ja hyvinvointi, mutta uskoimme kaiken menevän hyvin. Niin kuin sitten kävikin. Epäonnistuneempaa olisi ollut loppuun kalutun parisuhteen jatkaminen keinotekoisesti keinolla millä hyvänsä. Me päätimme lopettaa ajoissa ja säilytimme näin lämpimät välit, joiden avulla lasten kasvattaminen ja kaikki muukin kanssakäyminen on ollut mutkatonta ja rakentavaa.
Monet ovat kertoneet kokeneensa suunnatonta alamittaisuutta, epäonnistumista ja huonoa omaatuntoa eron myötä. Ja ymmärtäähän sen, jos taustalla on 50-luvun ihanteet ikuisesta avio-onnesta hellan ja nyrkin välissä, vaikka hampaat irvessä. Tai jos kumppani on pettänyt tai elänyt kaksoiselämää jo pidempään. Mutta jos ajatellaan, että nykyajan ihmisen elämän tarkoitus on Juha Vuorisen sanoin ”olla ihan sikaonnellinen”, niin miksi aikanaan päättyvä ihmissuhde olisi epäonnistunut? En tarkoita, etteikö tulisi surra suhteen päättymistä tai olla vihainen ja pettynyt, jos toinen on pettänyt. Epäonnistumiseksi en silti sitäkään luokittelisi, koska tällöin etsitään myös väistämättä syyllistä, jonka löytäminen on ihmissuhteissa käytännössä mahdotonta, kun mukana on aina kuitenkin ne vähintään pari muuttujaa.
Suhteet ja rakkaus ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä enkä halua väittää, etteikö joku saisi pitää itseään tai parisuhdettaan epäonnistuneena, mikäli välttämättä haluaa. Väitän kuitenkin, että epäonnistuminen on loppujen lopuksi vain oma asenne. Rakkaus, tai sen loppu, ei ole maailmanloppu. ❤️
minimalismi 