Kategoria: minimalismi

Elin keväällä siinä uskossa, että tänä vuonna minulla ei olisi ollenkaan kesälomaa, mutta onneksi sainkin mahdollisuuden pitää koko heinäkuun vapaata. Lomarahoista on turha haaveilla, mutta onneksi on aikaa. Sitä ei kuitenkaan rahalla saa.

Olemmekin olleet tällä viikolla lasten kanssa papan kesämökillä täysihoidossa nauttimassa elämästä. Jo useamman vuoden ajan olemme perinteisesti viettäneet täällä joitakin päiviä kesästä sykettä laskemassa. Itselleni riittääkin lomamoodiin pääsemiseksi pelkkä laiturinnokassa istuskelu järvelle katsellen. Viime vuosina mökillä on yleensä ollut myös serkkupoikia yhtäaikaa ja lasten vauhti sen mukainen. Tällä kertaa tunnelma on ollut entistäkin chillimpi pelkästään oman porukan kesken. Jatkuvan uimisen, saunomisen ja syömisen lisäksi on lapsille välillä pitänyt keksiä myös muuta tekemistä, jotta ruutuaika on saatu luontaisesti minimoitua.

Hämmästelin muutama viikko sitten lasten kanssa, kuinka suurella innolla he jaksoivat katsella puhelimistaan aikuisten tubettajien leikkimielistä kisailua monen videon verran. Päätinkin silloin, että kesälomalla täytyy panostaa erityisesti tyttärieni kanssa leikkimiseen. Niinpä järjestimme tänään papan ideoimat mökkiolympialaiset lajeinaan mölkky, tikanheitto ja kroketti. Kisat tarjosivat paljon naurua ja vähän itkuakin, pieniä ja suuria tunteita sekä tervehdyttäviä onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksia kaikille. Ennen kaikkea ne osoittivat, miten vähällä vaivalla ja rahalla voidaan tehdä lomapäivästä ikimuistoinen.

Oskari Onninen kirjoitti viime sunnuntaina (lapsettomuuskommentistaan huolimatta) erittäin osuvan kolumnin siitä, miten maailmasta on tullut jatkuvaa elämän hienoimman hetken ja huikeiden kokemusten metsästystä. Tavallisuus on poissa muodista ja usein varsinkin lomalla huippuhetkien odotus korostuu. Seurauksena tästä on useimmiten sekä lasten että aikuisten lomastressi. Todellisuudessa loman ei tarvitse olla jatkuvaa huvipuistorallia eikä turistikohteesta toiseen singahtelua. Olennaisinta on kiireetön ajanvietto yhdessä. Ja ehkä jäätelö.

Onnistuneen ja stressittömän kesäloman resepti: käytä lomaan puolet vähemmän rahaa ja puolet enemmän aikaa.

 

Olen lähiviikkoina keskustellut useamman ihmisen kanssa siitä, miten heilläkin on elämässään joskus ollut kaikki ulkonaiset puitteet viimeisen päälle kuosissa, mutta silti olennaisin on puuttunut: onnellisuus. Sitä on etsitty kodin, kesämökin ja autojen omistamisesta, puolisosta, työstä, uusista vaatteista, trendikkäästä sisustuksesta, viimeisimmistä vekottimista tai jännittävistä harrastuksista. Ja itsekin olen vielä hiljattain juossut samassa oravanpyörässä 24/7. Mutta ongelma näissä ympyröissä on se, että vaikka juoksisit kuinka nopeasti, olet loppuviimein kuitenkin orava. Ja orava on vain kaunishäntäinen rotta. Tästä rottarallista uloshyppääminen on usein ainut tie tyytyväisyyteen ja onnellisuuteen. Se voi tarkoittaa eri asioita eri elämäntilanteissa, mutta selvää on, että pelkästään vauhtia lisäämällä huomaa pian vain pyörivänsä hyrrän mukana tai lentävänsä ulos olosuhteiden pakottamana.

Mikä sinulle on oikeasti elämässä tärkeää, mistä haaveilet ja unelmoit, millainen ihminen haluat olla tai minkälaiseksi tulla? Ihminen on onnellinen silloin, kun hän elää tasapainossa omien arvojensa kanssa. Enkä puhu nyt kahvin paahtoasteesta tai muista mieltymyksistä, vaan todellisista pysyvistä arvoista, kuten terveys, ihmissuhteet ja intohimo omaan tekemiseen. Mitkä ovat niitä asioita, jotka saavat sinut nousemaan aamulla lämpimän peiton alta innostuneena uudesta päivästä? Jos oma arki on kaukana näistä ydinarvoista, voi oravanpyörässä juokseminen masentaa lopullisesti.

Haaveilin vuoden alussa lisääväni elämääni minulle tärkeitä asioita ja uskoin aidosti, että sen myötä epäolennaisemmat resurssisyöpöt jäisivät vähemmälle. Käytännössä se ei ollut kuitenkaan aivan niin yksinkertaista. Oikeastaan vasta keväällä, kun oikeasti raivasin elämästäni pois asioita, joihin en enää halunnut käyttää aikaa enkä rahaa, sain tilaa ja mahdollisuuksia oikeasti tärkeiden asioiden tekemiselle. On suorastaan hämmästyttävää, miten paljon ihmisellä on aikaa esim. lukea tai lenkkeillä, kun suurin osa siitä ei kulu rahan perässä juostessa tai Netflixin äärellä.

Olen viimeisen kuukauden ajan kulkenut rikkinäisissa farkuissa, koska ne ovat olleet ainoat housut jotka omistan kotoilucollareiden lisäksi. Housuja yritettiin ommella kuosiin pariinkin otteeseen, mutta ei niistä enää tullut kestäviä, vaan tilanne sen kuin paheni. En halunnut ostaa uusia, ennenkö hankinta on ollut kuukauden ostoslistallani. Eikä minulla oikeastaan ole ollut edes varaa uusiin, koska lempifarkkuni ovat kallista merkkiä, jolle olen vannonut uskollisuutta jo vuosia. Yleensä ne ovat kestäneet käytössäni lähes vuoden, mutta nämä rikkoutuneet olivat vasta kaksi kuukautta vanhat! Kyseistä merkkiä ei myöskään tämän kaupungin kaupoista edes löydy, joten tilanne on ollut äärimmäisen vakava.

Tänään viimein tein päätöksen, että minun on pakko ostaa uudet farkut, joiden tärkein kriteeri on, että ne ovat ehjät. Hinnan tulisi myös olla huomattavasti aiempaa edullisempi. Päätin luopua merkkiuskollisuudesta. Tämä oli jopa kaltaiselleni minimalistille vaikea ja suuri askel. En oikeastaan edes tiedä miksi. Olen jotenkin antanut itseni kuvitella, että olen onnellisempi tai parempi ihminen, jos housuni edustavat tiettyä brändiä. Miten älytön ajatus! Ymmärrän kyllä, että laatu usein maksaa, mutta tässä tapauksessa kallis hinta ei edes ole ollut mikään laadun tae. Marssin kauppaan, jossa oli onnekseni jonkilaiset alennusmyynnit menossa ja löysin edulliset housut, jotka ovat ennen kaikkea ehjät ja vielä oikein hyvän malliset. Tajusin, että on nykyisten arvojeni mukaista ostaa järkevänhintaiset housut, joita aivan oikeasti tarvitsen. En muista milloin viimeksi olisin saanut näin paljon iloa farkkujen ostamisesta.

Näytä minulle kalenterisi ja tiliotteesi, niin kerron, mikä sinulle on oikeasti tärkeää ja mitkä ovat todelliset arkielämän arvosi. Edustavatko ne sitä, millainen ihminen haluat olla?

Esineistä, vaatteista, paperikasoista ja sähköpostista on ollut itselleni suhteellisen helppo luopua. Vaikeinta on päästää irti älypuhelimen piippauksista, värähdyksistä ja punaisista palloista, joiden sisällä on alati kasvava numero. Tutkimusten mukaan sosiaalinen media vaikuttaa aivoihimme halauksen tavoin. Se saa aikaan samanlaisia dopamiinipuuskia kuin urheilusuoritus, kehuminen, hymy jne. Tässähän ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta mitä enemmän näitä triggereitä päästää elämäänsä puhelimen värähtelyn muodossa, sitä enemmän niitä tarvitsee. Syntyy ikuinen limbo.

Olenkin usein saanut itseni kiinni oman riippuvuuden kolmiakselin kimpusta. Ensin selataan Twitteriä, tykkäillään ja kommentoidaan. Sitten on aika tarkistaa, onko viimeisin Instagram-kuvani saanut lisää huomiota. Tämän jälkeen on usein pakko tyytyä Facebookin selaamiseen, mutta kohta voikin jo taas palata alkuun uudelle kierrokselle. Tähän on pikkuhiljaa hiipinyt jatkoksi myös Snapchat ym. aikasyöppöjä. Jollekin muulle ehkä Youtube on sellainen. Puhelin on lähes aina kädessä tai ainakin näköpiirissä ja siihen tulee tartuttua automaattiohjauksella satoja kertoja päivässä.

Päätin pari viikkoa sitten pyrkiä minimoimaan myös hälytysten ja ilmoitusten määrän elämästäni. Tässä ollaan todellakin vasta alkutekijöissä, mutta suunta on valittu ja pientä edistystäkin on jo tapahtunut. Ensimmäisenä päätin poistaa kaikki turhimmat sovellukset elämästäni. Lopetin Tinderin ja Snapchatin käytön kokonaan ja poistin Facebookin puhelimestani. Twitter ja Instagram minulla on edelleen melko aktiivisella käytöllä, mutta niistäkin otin enimmät ilmoitukset pois päältä. Jatkossa puhelin piippaa ainoastaan henkilökohtaisista viesteistä, ei tykkäyksistä, kommenteista tai jakamisista.

Olen myös alkanut pitämään puhelinta entistä enemmän repussa taskun sijaan. Näin siihen tarttuminen on astetta tietoisempi päätös ja valinta. Ja aina kun olen livenä oikean ihmisen kanssa, pyrin pitämään puhelimen mahdollisimman paljon poissa pelistä. Onnistuu vaihtelevalla menestyksellä. Aiemmin jatkuva hälytystilassa oleminen on saanut keskittymiskykyni kehittymään kultakalan tasolle. Edelleen tunnen välillä haamuvärinöitä ja kuulen kilahduksia silloinkin, kun puhelin on äänettömällä. Vaikka tämä on vielä tällaista rimpuilua, olen huomannut, että pystyn kuitenkin keskittymään jo vähän pidempiä aikoja esimerkiksi lukemiseen tai kirjoittamiseen.

Leikilläni olen jo harkinnut kokonaan älypuhelimesta luopumista ja siirtymistä takaisin 3310-aikaan. Pidän tätä kuitenkin erittäin epätodennäköisenä. Käytän puhelinta paljon myös kuvien ottamiseen ja musiikin kuunteluun. Ja toisaalta lähes koko sosiaalinen elämäni on pääosin sen varassa. Aion joka tapauksessa pyrkiä siihen, että puhelimen piippaukset eivät enää hallitse minua vaan minä niitä. Kutsutaan tätä vaikka digimalismiksi.