blogi

Marraskuun 30 päivän minimalismipeli

Jälleen on kuukausi vaihtunut ja vuosi lähenee loppuaan. Marraskuu on erittäin hyvä kuukausi 30 päivän minimalistipelin pelaamiseen, mikäli et ole sitä vielä koskaan kokeillut. Tai vaikka olisitkin, mutta tavaraa pyörii edelleen nurkissa liikaa.

Ideana on hävittää joka päivä turhia tavaroita seuraavasti: ensimmäisenä päivän yksi, toisena päivänä kaksi jne. Aluksihan peli on naurettavan helppoa, mutta vaikeutuu kyllä joka päivä rajusti. Poistettavat tavarat voi lahjoittaa, myydä tai kierrättää asianmukaisesti.

Peliin kannattaa haastaa mukaan joku ystävä tai perheenjäsen, koska kilpailu on aina kilpailu! Sääntönä on, että puoleenyöhön mennessä tavarat pitää olla hävitettynä. Voit tietysti myös kerätä niitä isomman kasan vaikkapa pahvilaatikkoon tai säkkiin ja toimittaa kerralla eteenpäin. Voit osallistua haasteeseen myös facebook-tapahtumassa ja twitterissä tai instagramissa #minimalismipeli -tunnisteella.

Yhteensä tavaroita kertyy 465 kappaletta mikä on jo niin iso määrä, että itseltäni ainakaan tuskin enää edes löytyy niin montaa. Minulta on muutaman kerran kysyttykin kuinka monta tavaraa omistan ja lupasin laskea ne vasta sitten, jos minulla on todella tylsää. Synkkenevä marraskuu sopinee tähän tarkoitukseen parhaiten, joten lupaan kuukauden aikana ainakin laskea kaikki omistamani tavarat, vaikka niitä ei hävitettäväksi asti enää löytyisikään. Kokoan alle listan kaikesta, minkä hävitän sekä toisen listan kaikesta mikä jää jäljelle. Aloitan itse tämän ja huomisen osalta heittämällä pois kolmet täysin puhkikuluneet sukat.

1. rikkinäiset sukat

2. kahdet rikkinäiset sukat

3. kolme sohvatyynyä

4. kaksi kirjaa ja pari dvd:tä

5. viisi kännykkä/kamerajalustahärpäkettä

6. sattuneesta syystä luovun hiustenkuivaajasta ja erinäisista hiustuotteista

7. yhdet rikkinäiset farkut, juoksupaita, vuosia vanha villapaita jota on pidetty ehkä kolmesti, pari kauluspaitaa ja kahdet bokserit

8. vanhat lakanat ja vanhoja pyyhkeitä

9. myin lattiavalaisimen ja latasin sen sisään uudet hehkulamput, pahvilaatikoita

10. – 13. myin iPhonen, laturin ja kuulokkeet. Poistin postit-lappuja lakikirjan välistä ainakin 60 kpl. Joo tiedän, tää ei enää ehkä ole ihan sääntöjen mukaan kilpailemista.

14. yhdeksän vanhaa korttia, kolmet lasten nappikuulokkeiden varatulpat, pari pesuaineenloppua siivouskomerosta

15. Napue Gin -pullon pahvilaatikko, 2 paritonta olutlasia, pyykinpesu- ja huuhteluaineen jämät (en enää käytä), kenkienpesuhammasharja, 2 nappia, partakoneen suojapussi, 2 alkon kestokassia, substral-paketti, 3 pahvirasiaa

16. kuulokkeiden suojapaketti, 3 kiintoavainta, 12 fillarin osaa (mm. jarrut!)

17. ylimääräiset kynsileikkurit, 7 kuusioavainta (ikea ftw!), 6 johtoa, 3 minigrip-pussia

18. syömäpuikot, 8 käyttämätöntä tiskirättiä, keittiösieni, keittiöpihdit, uikkarit, villakangastakki, 3 jääkaappimagneettia, kahvinkeittimen kestosuodatin, kahvinkeittimen puhdistusaineen käytin pois

19. lasten suihkusaippuan jämät, nahkainen rannekoru, kampa, keittiöpyyhe, henkari, kaulahuivi

Lähde: The Minimalists

Kotiasiat kunnossa

Minulta on viime aikoina toivottu minimalismin ohella lisää kirjoituksia myös ihmissuhteista, joten koitan herätellä myös sitä osastoa jälleen henkiin. Aika tarkkaan puolisen vuotta tässä on kulunut uuteen elämään kotoutumisessa ja kuten edellisessä tekstissä totesin: ihmissuhderintamalla ei mitään uutta. Jotenkin ei ole ollut energiaa uusille ihmisille ja olemassaolevatkin ovat jääneet turhan vähälle huomiolle. Syksyn synkistyessä olen päättänyt itse kuitenkin valaistua.

Kodin lisäksi työasiat ovat nyt järjestyksessä ja loppuvuoden nautin vielä downshiftailusta tekemällä kolmepäiväistä työviikkoa. Kirjoja olen lukenut tänä vuonna 46, joten olen vähän tavoiteaikataulusta edellä. Kaksi kuukautta ilman alkoholia on myös tehnyt tehtävänsä ja pikkuhiljaa juoksukin on alkanut jälleen sujumaan. Latasin jopa Tinderin takaisin puhelimeen ja olen käynyt pari kertaa treffeilläkin, jos noin vanhanaikaista sanontaa enää voi käyttää. Onpa tullut todettua lähes yhtä vanha sanonta omakohtaisesti edelleen paikkansapitäväksi: ”Mulla on kotiasiat kunnossa ja urheilu tuntuu kiinnostavalta.”

En ole itse seurannut enää tällä kaudella Ensitreffit alttarilla -sarjaa, mutta ohimennen viikolla pisti twitterissä silmään pari kommenttia aiheen tiimoilta. Ensimmäisessä todettiin, että pitkään sinkkuna oleminen alkaa tavallaan näkyä ihmisessä, ja toisessa, että jos ei ole valmis yhtään muuttamaan elämäänsä, on syytä vakavasti harkita onko parisuhde ollenkaan oma juttu. Allekirjoitan molemmat ajatukset ja olenkin pohtinut, että kuinka paljon olisin vielä itse valmis mahdollisesti tekemään kompromisseja ja muuttumaan toisen ihmisen vuoksi.

Ainakin ensimmäinen selkäydinreaktio on edelleen, että mä oon se ku oon enkä enää ole muuttamassa itseäni toisen vuoksi. Ja yhtälailla haluan oppia tuntemaan sinut sellaisena kuin olet, enkä sellaisena jollainen saattaisin toivoa sinun olevan. Toisaalta tottakai ymmärrän, että jos haluaisin sitoutua perinteiseen parisuhteeseen, joutuisin tietenkin sopeutumaan myös toisen ihmisen ominaisuuksiin ja tarpeisiin. Enkä missään nimessä pidä itseäni mitenkään valmiina, joten elättelen ainakin toiveita jonkinlaisesta jatkuvasta kasvusta ihmisenä parisuhdestatuksesta riippumatta. Vieläkään en osaa lähtökohtaisesti ajatella itseäni perinteiseen parisuhteeseen, mutta on upeaa tutustua ihmisiin ja kohdata erilaisia elämäntarinoita. Viihdyn edelleen aivan mainiosti yksinkin, mutta tuntuu hyvältä tavata kiinnostavia tyyppejä ja jakaa yhteisiä hetkiä.

Pidän myös hyvin epätodennäköisenä, että haluasin asua toisen ihmisen kanssa, ainakaan kokoaikaisesti. Minusta on hyvä, että ihmissuhteissakin molemmilla on oma koti ja oma elämä, jonka ohessa sitten voidaan jakaa kaikki sellainen, mikä tuntuu tärkeältä. Minulle ei esimerkiksi ole kovin olennaista onko toinenkin minimalisti tai miten hän suhtautuu lemmikkeihin, lapsiin tai kasvattaa omiaan. Minua ei juurikaan häiritse toisten tavarat, erilainen maku tai siisteyskäsitys. Enkä edelleenkään ole kiinnostunut yhteisestä jääkaapista tai asuntolainasta.

Sen sijaan minua kiinnostaa yhteiset hetket, ajatusten jakaminen, välittäminen ja läheisyys.

Ehkä siinä on syyt, ett oot onnellisempi kuin aikoihin.
Siinä on syyt, ett elät hetkessä vain etkä myöhemmin.

–Mikki Kauste

🎶Egotrippi: Ennen ja nyt

 

Kokosin muuten kaikki blogini teksteissä mainitut tai niihin liittyvät biisit soundtrackiksi Spotify-soittolistalle💿 (Jep, mulla on todennäköisesti ollut liikaa vapaa-aikaa.)

Published
Categorized as vanhat

Tavaroiden tunnearvo

Moniin tavaroihin saattaa useimmilla liittyä erinäisiä muistoja eri elämänvaiheista tai tarinoita niiden hankinnasta. Itsellänikin on synnynnäisenä materialistina ollut taipumusta luoda erilaisia merkityksiä tavaroille tai brändeille. Minulle ei ole kuitenkaan enää juurikaan tunnearvoa yhdelläkään omistamallani tavaralla. Ainoa täysin epäfunktionaalinen esine, jonka omistan, on viime vuonna lasteni minulle syntymäpäivälahjaksi hankkima pehmopingviini, joka istuu keittiön hyllyn nurkalla. Ensimmäinen asia, jota tyttöset kysyivät, kun kerroin keväällä ryhtyväni minimalistiksi, hävittäväni kaiken turhan omaisuuden ja muuttavani pienempään asuntoon olikin: ”tuleehan pingviini kuitenkin mukaan?” Pakkohan siihen oli vastata myöntävästi.

Varsinkin lahjaksi saadut tavarat aiheuttavat monelle minimalistillekin päänvaivaa, koska niistä luopuminen saattaa tuntua jopa lahjan antajan hyljeksimiseltä. Myös kaikenlaisiin tuliaisiin ja itsehankittuihin muisto- ja koriste-esineisiin saattaa liittyä monenlaisia tunnesiteitä ja merkityksiä, eikä niistä luopuminen ole itsestäänselvää. Valokuvat ja esimerkiksi lasten askartelut voivat tuottaa paljon iloa, mutta itselläni ei ainakaan ole tapana juurikaan niihin palata myöhemmin. Hauskimmista isänpäiväkorteista yms. olen ottanut tietysti kuvat muistoksi, mutta itse teoksia en ole alkanut varastoimaan. Valokuvat säilyvät kätevästi digimuodossa enkä ole paperisia tainnut pitää edes kädessäni kohta vuosikymmeneen.

Tavaranraivauksen uusin muotivillitys on ruotsalainen kuolonsiivous, döstädning, jossa ideana on oman elämän ja omaisuuden läpikäynti ja siivoaminen itse omana elinaikana, ettei se jää perillisten huoleksi kuoleman jälkeen. Useamman edesmenneen jäljelle jääneet tavarat raivannut ja aiheesta menestyskirjan kirjoittanut Margareta Magnusson pohtii: ”Sitä kysyy itseltään, eivätkö he yhtään ajatelleet sitä, että ne jotka jäävät tänne jäljelle, joutuvat käymään läpi kaiken sen roskan, minkä he taakseen jättävät. Luulevatko ihmiset olevansa kuolemattomia? Meillä on vastuu tavaroistamme.” Tätä kysyin myös omalta äidiltäni, jolla on ainakin ollut taipumusta keräilyyn, ja haastoin häntä käymään itse oman menneisyytensä ja omaisuutensa läpi.

Oma isoäitinikin vielä elää ja voi hyvin, mutta hänen omaisuutensa on pääosin karsittu koko perheen voimin jo vuosia sitten, kun hän muutti vanhasta omakotitalosta pienempään kaupunkiasuntoon. Äitini muisteli, että talon pihassa oli tuolloin roskalava koko kesän ja käytännössä lähes kaikki vuosikausia säilötty tavara päätyi lavalle. Ja sitähän riitti. Mm. lasten kouluvihkot ja jopa paperinuket viidenkymmenen vuoden takaa oli hillottu vinttikomeroihin talteen. Kuulemma juuri mitään säilyttämisen arvoista noista varastoista ei kuitenkaan löytynyt.

Hiljattain Hesarin perinteisen harhaanjohtavasti klikkiotsikoidussa kolumnissa esitettiin myös toisenlainen näkökulma isovanhemman kuoleman jälkeiseen omaisuuden läpikäymiseen. Kirjoittaja oli onnellinen siitä, että mummin kaikki vanhat tavarat olivat jäljellä jaettavaksi ja hautajaisia seurasi kuukausien mittainen siivous- ja järjestelyrumba. Tavaroiden välityksellä voidaan tietysti luoda myös omaa historiaa, jota ne kannattelevat jälkipolville vielä kuoleman jälkeenkin. Jäin pohtimaan, että aika moni nykyaikana kirjoittaa omaa historiaansa sosiaaliseen mediaan. Ehkä itsellekin kirjoittaminen on jonkinlaista ikuisuuden ja kuolemattomuuden kaipuun heijastusta, mutta ainakin sen siivoaminen on tarvittaessa jälkipolville helppoa.

Missään nimessä en itse halua tulla muistetuksi omistamieni tavaroiden kautta. Enkä omiakaan vanhempia tai isovanhempia halua muistaa esineiden vaan tunteiden ja tarinoiden välityksellä. Toivon, että omat lapseni muistavat yhdessä vietettyjen sunnuntaiden tunnelman, tomaattikastikkeen ja valkosipulin tuoksun sekä Miles Davisin Kind of Blue -levyn alkusoinnut. Sen sijaan minulle on yhdentekevää muistavatko he käyttämääni Sarpanevan pataa tai Ikean mustia lautasia. Pyrin ennemminkin luomaan heidän kanssaan yhteisiä pysyviä muistoja, jotka eivät ole riippuvaisia esineistä tai omistamisesta.