blogi

Tämä on teksti on julkaistu aiemmin nimellä ”onko meillä joku ihmissuhde?” edellisessä blogissani 1.8.2016

Olen jo muutaman vuoden ollut sitä mieltä, että en ainakaan tässä elämänvaiheessa etsi tai oikeastaan edes kaipaa itselleni perinteistä parisuhdetta. Olen niin naiivi, että uskon sellaisten suhteiden mahdollisuuteen, joissa ei olla pariutumisen tarpeesta tai pelkästä tottumuksesta, vaan puhtaasti vapaasta tahdosta, koska suhde tuottaa syvää iloa molemmille osapuolille. Tällainen ihmissuhde on mielestäni jotain paljon enemmän, kuin ”pelkkä” parisuhde.

Usein kuulee sanottavan, että rakkaus ei ole tunnetta vaan ennen kaikkea tahtoa asettaa toisen etu omansa edelle, ja olen oikeastaan samaa mieltä. Jotenkin puhtaimmillaan tämä näyttäytyy ainakin omassa elämässä suhteessa lapsiini. Rakastan heitä ja pyrin tekemään kaikkeni heidän eteensä, vaikka se olisikin omasta mukavuudesta pois. En väitä olevani siinä kovin taidokas, mutta kutsuvat minua silti #superisi:ksi.

Ihmissuhderintamalla sen sijaan kaipaan nimenomaan sellaisia suhteita, joissa ei tarvitse rakastaa. Suhteita, jotka eivät perustu tarveharkintaan, vaan ovat jotakin sellaista, mikä on elossa ainoastaan siksi, että kaksi ihmistä ja universumi ovat jotenkin kauniilla tavalla linjassa. Tällainen suhde toimii vähän samalla tavoin, kuin pitkäkestoiset ystävyyssuhteet. Vaikka välillä ei nähtäisi tai edes oltaisi missään tekemisissä, kaikki jatkuu siitä, mihin viimeksi on jääty, kun seuraavan kerran kohdataan. En tarkoita kuitenkaan, että tällainen suhde olisi jotenkin pelkällä friendzonella, vaan se voi sisältää kaikki rakkaussuhteen elementit. Tai ainakin lupauksen niistä. Ajoitus ei välttämättä osu aina kohdalleen, jolloin suhde, joka voisi olla hyvinkin syvä, jää platoniseksi tai pinnalliseksi, ainakin toistaiseksi.

Tällaisessa ihmissuhteessa voi kuitenkin vapaasti ilmaista toiselle, kuinka ihana hän on tai kuinka paljon hänestä välittää, ilman että tarvitsee miettiä yhteistä jääkaappia, asuntolainaa tai arjen jakamista. Mielestäni tällainen aikuisten ihmissuhde ei perustu siihen, että toisesta tarvitaan ylipäätään mitään, vaan siihen, että toisen kanssa on kaunista ja rakentavaa jakaa juuri käsillä olevat hetket tässä ja nyt. Ihmissuhdetta ei myöskään tarvitse olla koko ajan määrittelemässä tai pohtimassa mihin se johtaa ja millä aikataululla. Voi olla, että tällainen suhde ottaa jossain vaiheessa myös perinteisen parisuhteen muodon, sitä en kiellä. Mutta mielestäni on täysin mahdollista, että näin ei ikinä käy, ja silti kyseinen ihmissuhde voi olla erittäin pitkäikäinen, jopa läpi elämän kestävä.

Edellä olevasta johtuen, en myöskään usko ihmissuhteen päättymiseen. Tai siis minusta on suunnaton sääli ja onnettomuus, jos joskus parisuhteen muodossa ollut ihmissuhde halutaan lopettaa kokonaan, kun erotaan. Jotenkin on musta todella kamalaa ajatella, että yhteiset hetket tai jopa vuodet halutaan vain unohtaa ja pyyhkiä pois ikäänkuin olemattomiksi. Voiko pahemmin enää heittää hukkaan omaa ja toisen aikaa ja elämää? Itse ainakin haluaisin olla väleissä kaikkien kanssa, joita kohtaan olen elämäni aikana mitään tuntenut. Kaikkien kohdalla tämä ei tietysti vain yksinkertaisesti ole mahdollista ja silloin on pystyttävä päästämään irti ja mentävä eteenpäin.

Edelleen minusta tuntuu, että minulla on joitakin tällaisia puhdasta iloa tuottavia ihmissuhteita olemassa enkä kyllä muunlaisia enää kaipaakaan. Oletko sinä konmarittanut ihmisiä elämästäsi?

Mitä sinä pelkäät? Mikä on se asia tai päätös, jonka tiedät, että sinun tulisi tehdä tänään tai mieluiten jo eilen, mutta minkä tekemistä edelleen välttelet ja siirrät tuonnemmaksi? Mitä asioita pakenet yltiöpäiseen kuluttamiseen? Tai ympärivuorokautiseen työntekoon, ylensyömiseen, väkivaltaan, rahan perässä juoksemiseen tai itsesi rääkkäämiseen? Mitä päätöksiä jätät tietoisesti tai tiedostamattasi tekemättä, kun huuhtelet aivosi ajatuksineen kaatokänniin tai Netflix-maratonilla koomaan? Minkä pelon olet jättänyt kohtaamatta, kun purat ahdistustasi raivoamalla liikenteessä, räyhäämällä lapsille tai trollaamalla sosiaalisessa mediassa?

Me ihmiset useimmiten tiedämme melko tarkkaan mitä meidän tulisi tehdä toisin, jotta elämänlaatumme oikeasti paranisi ja saisimme aikaan niitä asioita, joita todellisuudessa haluamme tehdä. Ongelma ei ole siinä, ettei meillä ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä. Vaan siinä, että emme vain tee niin. Suurimmalla osalla meistä on myös kokemusta siitä, että kun saamme viimein puristettua kaiken tahdonvoimamme tai väsymme keksimään sijaistoimintoja, ja päätämme lopulta tehdä sen, mitä täytyy tehdä, se ei olekaan niin vaikeaa! Siihen ei menekään loputtomasti aikaa eikä se vaadikaan sen enempää energiaa kuin meillä on käytettävissä. Ja vaikka sen tekeminen olisi kuinka haastavaa ja raskasta, lopputulos on aina sen arvoinen.

Jos odotamme etukäteen täydellistä varmuutta tai valmistaudumme loputtomasti pienentääksemme riskejä, emme saa koskaan aikaiseksi mitään. ”Se, että jokin päätös tai valinta pelottaa, kertoo siitä, että olemme tekemässä juuri oikeita asioita”, sanoi Zen Habits -bloggaaja Leo Babauta tuoreessa haastattelussaan. Koska ihmisellä on taipumus pyrkiä nopeaan tarpeentyydytykseen ja mahdollisimman helppoon onnellisuuteen, me useimmiten pakenemme tuota pelkoa tai epämukavuutta Facebookiin, Netflixiin, shoppailuun, bileisiin tai kiireellisiin mukatärkeisiin tehtäviin. Tai annamme pelolle vallan ja alamme kertoa itsellemme kauhutarinaa, kuinka epämukavan päätöksen tekeminen saa varmasti koko elämämme luisumaan hallitsemattomaan alamäkeen. Murehdimme etukäteen kaikkia mahdollisia seurauksia, joita haastava päätöksenteko täydellisesti epäonnistuessaan voisi tuoda tullessaan.

Todellisuudessa meidän tulee vain kohdata pelko silmästä silmään. Istua alas ja hengittää syvään. Tarkkailla pelon aiheuttamia tuntemuksia. Puristaako rinnasta, hikoileeko kädet, nouseeko iho kananlihalle, täriseekö polvet? Anna näiden asioiden vain tapahtua äläkä vedä niistä mitään johtopäätöksiä, koska tällöin vain ruokkisit pelkoa entistä enemmän. Mitä sitten, vaikka kätesti hikoilevat? Ei siihen kuole. Se että sydämesi hakkaa kahta kovempaa, kertoo vain siitä, että olet astumassa uteliaisuusalueelle ja unelmiesi toteutumiseen johtava polku alkaa seuraavalla askeleella. Tämä pelko on ystäväsi. Voit oppia odottamaan sitä innolla panikoinnin sijaan. Aloita pienin askelin ja tee vähän pienempiä päätöksiä ensin. Tule tutuksi pelkosi kanssa ja opi sietämään vaikeiden valintojen aiheuttamaa jännitystä. Ja vaikka jokin päätös osoittautuisi vääräksi, sittenpä ainakin tiedät ja voit oppia kokemuksesta. Ei siitä maailmanloppua tule. Ensi kerralla osaat tehdä entistäkin parempia valintoja.

Ja sitten vain teet sen mitä pitää.

Soitat vaikean puhelun. Maksat maratonin osallistumismaksun. Viet viimeisen tupakka-askin roskikseen. Jätät karkkipussin kaupan hyllylle. Pyydät kiinnostavaa ihmistä kahville. Leikkaat luottokorttisi palasiksi. Haet unelmiesi työpaikkaa. Kerrot kumppanillesi, että haluat erota. Vaihdat eteisen palaneen lampun. Alat meditoimaan joka aamu kaksi minuuttia. Teet ostotarjouksen asunnosta. Pyydät tai annat anteeksi. Luovut Muumimuki-kokoelmastasi. Istut kirjoittamaan runoja. Järjestät sukkalaatikkosi ja heität rikkinäiset ja parittomat sukat roskiin. Laitat auton myyntiin. Vedät lenkkarit jalkaan ja astut ovesta ulos. Tiskaat paistinpannun heti ruoanlaiton jälkeen. Poistat Facebookin puhelimesta. Irtisanot vuokrasopimuksen. Tilaat pizzan sijaan salaatin. Kerrot puolisollesi, että haluat lapsen. Varaat ensimmäiset lennot maailmanympärimatkalle. Kosit elämäsi ihmistä. Pyydät ansaitsemasi palkankorotuksen. Kaadat viinat viemäriin. Myyt television. Alat säästää säännöllisesti. Palautat myöhässä olevat lainat kirjastoon. Hankit koiran. Irtisanoudut töistä. Lopetat lihansyönnin. Teet tarkan budjetin. Eroat kirkosta. Aloitat lihansyönnin. Kelaat videokasetin alkuun.

Just. Tee se nyt.