Minimalistin huijarisyndrooma

Tunnen oloni kotoisaksi istuessani kotikaupunkini ydinkeskustassa, sen kalleimman kerrostalon kymmenennen kerroksen kattoterassilla. Juon kuohuviiniä porealtaassa ja katselen auringonlaskua hyvässä seurassa. Grillissä tirisee, sauna on kuumana ja oluttakin on. Seuraavana päivänä matkustan eksklusiivisesti laivalla paremman väen festivaaleille saaristoon. Myöhemmin kesällä vietämme samaisella katolla ystäväni varpajaisia, juomme hyvää viskiä ja poltamme kalliit sikarit. Vuokraghetossa asuvaksi minimalistiksi elän kuin pahaisin hedonisti hifistelijä. Ja pidän siitä. Tekemäni omistamattomuuden valinnat mahdollistavat minulle juuri sellaisen elämän, josta olen aina haaveillut.

Nykyään, kun minimalismi ei enää ole minulle niinkään aktiivista toimintaa tai johonkin pyrkimistä, vaan jonkinlainen elämän tasainen pohjavire, poden toisinaan huijarisyndroomaa. Koska en ole koko ajan luopumassa jostakin, käymässä läpi kaappeja hylly hyllyltä tai vähentämässä omistamieni sukkien määrää, en saa enää suorittamisen tuomia kicksejä. Muutto viime joulun alla pienestä yksiöstä jälleen vähän isompaan kaksioon, sen mukanaan tuomat pakolliset (ja ei-niin-pakolliset) hankinnat, sekä vaatevaraston pieni päivitys viime vuoden ostamattomuuden jäljiltä ovat kaikki osaltaan lisänneet tunnetta siitä, etten ole enää oikea minimalisti.

Tämähän on sinällään ihan hölmöä, koska tyypillisimmässä ja ainakin minulle tutuimmassa minimalismin määritelmässä on kyse nimenomaan siitä, että karsii elämästään kaiken itselleen tarpeettoman niin, että voi keskittyä siihen, mikä juuri itselle on olennaista. Jatkuva karsiminen ja vähempään pyrkiminen ei siis ole päämäärä itsessään, vaan keino sinne pääsemiseksi. Tuo tavoite voi olla jokaisella minimalistillakin hyvin erilainen. Minulla se on mutkaton ja leppoisa elämä, jonka mukanaan tuomista pikkuasioista pyrin nauttimaan joka päivä.

Toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että osa tekemistäni hankinnoista tai omistamistani asioista on oikeasti edelleen turhia. Minulla on esimerkiksi muutamia vaatteita, joita en ole käyttänyt varmaan vuoteen, mutta toisaalta ne ovat edelleen ihan hyväkuntoisia ja minulle sopiviakin, joten en ole halunnut heittää niitä pois vain hävittämisen ilosta. En tarvinnut aivan välttämättä uutta reppua, mutta vanha työkäyttöön edelleen täydellisesti sopiva Kånken osoittautui vähän liian pieneksi kesälomareissuille. Uusi isompi korvaa myös kaapissa tarpeettomana lojuneen lentolaukun sekä rikkoutuneen viikonloppukassin. Huijarisyndrooma saa minut kuitenkin miettimään, mistä vielä voisin luopua, jotta minimalismini olisi aidompaa.

Meillä oli jälleen heinäkuussa Helsingissä jo perinteeksi muodostunut minimalistimiitti, jossa joku kuvasi itseään ennen kaikkea sujuvalistiksi. Aivan mainio sana, joka kuvastaa myös omaa suhtautumistani arkeen ja siihen mikä on tarpeeksi! Minullekin olennaisempaa kuin se, että omistaa määrällisesti mahdollisimman vähän, on se, että elämä on sujuvaa ja arki rullaa kepeästi. Että en hukkaa aikaani materian paljouden tai sen liiallisen vähyyden vuoksi. En halua käyttää aikaa siivoamiseen ja tavaroiden järjestelyyn tai kunnossapitoon yhtään enempää kuin on välttämätöntä. Enkä toisaalta jätä hankkimatta oikeasti itselleni tarpeellisia asioita vain pitääkseni omistamieni tavaroiden määrän mahdollisimman pienenä. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti leivänpaahtimen hankkimista ja toisaalta lähes tarpeettomaksi jääneestä blenderistä luopumista.

Podetko sinä huijarisyndroomaa minimalismin tai jonkin muun asian parissa?