Vähän reilu vuosi sitten päätin, että koostan tämän blogin ja kaiken minimalismista tietämäni perusteella kirjan ja julkaisen sen vähintään e-kirjana vaikka itse. Minulle tuttuun tyyliin tein asiasta pohjalaisella uholla tietenkin julkisen. Hahmottelin sisällysluettelon, mutta sen enempää en projektia ehtinyt loppuvuodesta edistää. Kunnes Otavalta tuli sähköpostia, että heillä on tarkoituksena julkaista aiheesta kirja ja nimeni oli kuulemma tullut esiin.
Istuimme joulun välipäivinä kustannuspäällikön kanssa 1,5 tuntia kahvilla ja keskustelimme mahdollisen kirjan sisällöstä ja aikataulusta. Kaikki kuulosti kuulemma tosi hyvältä. Vielä piti tosin selvittää, onko kirjoittamani ylipäätään julkaisukelpoista. Sain kaksi viikkoa aikaa toimittaa kustantamoon kymmenen liuskaa tekstiä, minkä perusteella siellä päätettäisiin jatkosta.
Vuosi 2020 alkoi siis erittäin jännittävissä merkeissä. Kaksi viikkoa kului erittäin nopeasti, mutta kolmas tuntui loputtoman pitkältä. Onhan keskiviikko jo loppuviikkoa? Onneksi vastaus lopulta tuli ja se oli erittäin myönteinen! Sain kustannussopimuksen. Käsikirjoituksen deadlineksi sovittiin elokuun loppu.
Poikkeuksellinen koronavuosi on siis omalta osaltani kulunut ilman vapaa-ajan ongelmia. Suurin osa ajasta ei ole tosin mennyt kirjoittamiseen, vaan sen harmitteluun, etten ole kirjoittanut jo enemmän. Valmista tuli kuitenkin lopulta ihan ajoissa ja pääsimme pallottelemaan tekstiä vielä kustannustoimittajan kanssa pitkin syksyä. Viimeinen kuukausi onkin sitten vain odotettu valmista painotuotetta saapuvaksi.
Ja nyt se on täällä! Tänään on kirjan julkaisupäivä, vaikka se virallisesti ilmestyykin vasta tammikuussa. Kovakantista versiota saa kirjakaupoista ja signeerattuna minulta. E- ja äänikirjapalveluista löytyy myös sähköiset versiot.
Toivottavasti kirjasta on yhtä paljon iloa sinulle, kuin sen tekemisestä on ollut minulle. Anna palautetta ja jaa lukukokemuksesi somessa. Kirja on myös täydellinen joululahja meille kaikille, joilla on jo kaikkea aivan liikaa. 🖤
Minulle tuli tänään mittariin neljäkymmentä kaksi vuotta. Kilometrejä alkaa olla sen verran takana, että tästä eteenpäin voin hyvällä omallatunnolla kutsua itseäni keskiäkäiseksi. Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet elämäni hienointa aikaa, eikä niitä edeltävissäkään ollut mitään vikaa. Koin jo 35- vuotiaana saaneeni elämässä oikeastaan kaiken, mistä nuorena olin osannut haaveilla. Eikä minulla ollut tarvetta ottaa mistään uusinta kierrosta. Päätin jatkossa vain nauttia elämästä ja katsoa mitä se eteen tuo.
Kun pakolliset setämiesmuuvit, BMW:n omistaminen, benji-hyppy, nuori tyttöystävä, palkkaluokan tuplaaminen, riittävä määrä biletystä ja rattijuopumus, oli takana, valitsin minimalismin elämäntyyliksi, jota haluan jatkossa noudattaa. En siksi, että kokisin viehätystä asketismiin, vaan siksi, että haluan käyttää loppuelämäni asioihin, jotka ovat oikeasti minulle tärkeitä. Tämän vuoksi pyrin raivaamaan elämästäni kaiken turhan pois olennaisen tieltä.
Ihmiskunta on miettinyt tarkoitustaan aina ammoisista ajoista lähtien, ja vuosituhansien ajan tuota tarvetta täyttämään on keksity mitä monimutkaisimpia kertomuksia ja eriskummallisimpia koodistoja, joista moni onkin valinnut itselleen ulkoa annetun agendan, jota voi sitten vaihtelevalla menestyksellä pyrkiä toteuttamaan loppuelämänsä ajan. Nykyaikana suuri osa maapallon tallaajista on jo vapautunut tällaisista kosmisista käsikirjoituksista ja koska mitään absoluuttista tarkoitusta ei ole, saa jokainen etsiä merkitystä elämään sisältään.
Moni pyrkii elämässään onnellisuuteen, mutta se on sikäli huono tavoite, että se syntyy oikeastaan aina jonkin muun asian sivutuotteena. Pelkkää onnellisuutta tavoittelemalla harvoin tulee onnelliseksi. Merkityksellisyyden kokeminen onkin huomattavasti parempi tavoite ja sitä voi kokea joka päivä tekemällä niitä asioita, jotka itselle ovat tärkeitä ja omien arvojen mukaisia.
Filosofi Frank Martela avaa helppolukuisessa Elämän tarkoitus -kirjassaan hienosti, miten yleispätevät periaatteet lopulta ohjaavat merkityksen etsintäämme, täysin riippumatta kansalaisuudesta, asemasta, uskonnollisesta vakaumuksesta tai sen puutteesta. Jokainen ihminen kaipaa ja kokee merkityksellisyyttä läheisissä ihmissuhteissa, auttaessaan muita, ollessaan autonominen eli tehdessään itse valitsemiaan asioita ja kehittyessään jossakin taidossa aina erinomaisuuteen asti. Näihin neljään asiaan aion itsekin jatkossa keskittyä entistä enemmän.
Douglas Adamsin klassikkoteoksessa Linnunradan käsikirja liftareille universumin toisiksi fiksuin supertietokone Syvä Miete saa tehtäväkseen selvittää elämän ja kaiken tarkoituksen. Reilut seitsemän miljoonaa vuotta raksutettuaan se sylkee vastauksen, joka on ”42”.
Tänään on se päivä. Juhlin lasten tekemällä mutakakulla ja korkkaamalla ensimmäisen oman pullon Kyrö Distilleryn maailman parasta ruisviskiä. Näissä riittää minulle merkityksiä tänään. Tulevaisuudessa haaveilen maratoneista, hyvästä kahvista, kirjoista ja Kalliosta.
Minun piti olla tänään elämäni kunnossa. Ja olenkin. Huonoimmassa sellaisessa. Varttia vaille kolme iltapäivällä minun oli tarkoitus kuopia lähtöviivaa Paavo Nurmen patsaalla, varttia kevyempänä kuin olen. Luojan kiitos Helsinki City Marathon on peruttu, koska jos yrittäisin juosta sen nyt, en näkisi enää huomista. Elokuussa lanseeraamani, vauhdilla alkanut #teemukuntoon – itseni minimalisointiprojekti on virallisesti epäonnistunut täysin. Ensimmäinen kolmannes sujui hyvin, mutta siihen se sitten tyssäsi. Seuraa kootut selitykset, lähinnä itselleni.
Marraskuussa tiesin, että ollaan koko prosessin kriittisimmillä hetkillä, mutta en osannut varautua siihen, että marraskuukausia tulisikin neljä peräkkäin! Olen jo vuosia sitten diagnosoinut itselleni keskivaikean kaamosmasennuksen ja tällä kertaa se sitten iski täydellä voimalla. Tähän kun lisää Woltin rantautumisen vihdoin myös tänne periferiaan, oli katastrofin ainekset joka hetki muutaman klikkauksen päässä.
Ja kun marraskooma lopulta kevätauringon ensisäteiden myötä hellitti, ehdin iloita energisemmästä olosta, ja siitä, että syksyllä karistetuista kiloista vain puolet oli tullut takaisin, melkein kokonaisen viikon. Vaikka maailmanlopuntunnelmainen zombie apocalypse aiheutti itsessäni enimmäkseen jännityksen sekaista hilpeyttä, oli neljän seinän sisään lukittautumisella kuitenkin yllättävän tuhoisat vaikutukset ekstrovertin kevätpörriäisen sielunelämälle.
Kaikeksi onneksemme onnistuimme myös töissä tarttumaan poikkeustilanteen tarjoamaan bisnesmahdollisuuteen, minkä seurauksena meillä on poikkeusoloista huolimatta ollut poikkeuksellisen paljon töitä. Kun kollegani kaiken lisäksi joutui kuukausi sitten sairaslomalle (ei koronan vuoksi), olen saanut tehdä töitä melkein kahden edestä ja puhelimeni on soinut lähes tauotta. Tällaisten työpäivien jälkeen viisainta olisi ollut lähteä välittömästi ulos, mutta useimmiten olen kaatunut uupuneena suoraan päiväunille.
Ihmisellä on perinteisesti tapana yliarvioida pienten valintojen ja muutosten vaikutusta lyhyellä tähtäimellä ja aliarvioida niitä pitkässä juoksussa. Näin kävi jälleen kerran minullekin. Vaikka syksyllä kolme kuukautta uutta elämäntyyliä oli sujunut suhteellisen helposti, vanhoihin tottumuksiin oli helppo lipsahtaa yksi pieni valinta kerrallaan. Kun yksittäisiä juoksulenkin väliinjättämisiä, kotiinkuljetettuja pikaruokatilauksia, Netflixin äärellä pitkäksi venähtäneitä iltoja ja vielä yhden oluen avaamisia laitetaan peräkkäin riittävän monta, syntyy korkoa korolle -ilmiön vaikutuksesta totaalinen romahdus, johon verrattuna maailmanlaajuisen pandemian talousvaikutukset ovat vielä kevyttä.
Kaikki: peruttu
Yhdessä monista viruksen tavoin riehuvista karanteenimeemeistä kerrotaan William Shakespearen kirjoittaneen aikanaan ruttoeristyksessä Kuningas Learin. Oma kirjoittamiseni sen sijaan on ollut koronteenin aikana todella tuottamatonta. Etätöihin tottuneena kotitoimiston pito on onnistunut kyllä mainiosti, mutta kahdeksan tunnin läppärin äärellä istuskelun jälkeen on ollut lähes mahdotonta saada palautettua itsensä vielä illalla ruotuun ja kirjoitusmoodiin. Säännölliset ja terveelliset elämäntavat olisivat tietenkin auttaneet tässäkin asiassa, mutta ne ovat karanneet ulottumattomiini kilpaa karvapalloksi räjähtäneen castaway-lookini kanssa.
Koska kaikki suunnittelemani kesän kohokohdat: maratoonit, festivaalit ja kirjoitusresidenssi Vipp Shelterissä on peruttu, päätin poiketa myös minimalistisesta ostospolitiikastani, ja hankin Otavan kirjasäätiöltä saamallani apurahalla jo vuosia haaveilemani vinyylilevysoittimen sekä kymmenkunta lp-levyä. Tästä on sentään ollut kirjoittamisenkin kannalta hyötyä, koska yhden vinyylin puolikas toimii loistavana luonnollisena munakellona kirjoittamisen rytmittämiseksi. Tulee noustua säännöllisesti ylös puolen kääntöä varten, ja levyn vaihtuessa on luontevaa pitää vähän pidempi paussi. Kyllä tästä vielä kirja tehdään.
WIN = What Is Next
Tämän viikon maanantaiaamuna karvas totuus kuitenkin katsoi minua syvälle silmiin ja suoraan sieluun: vaaka näytti ensimmäistä kertaa elämässäni järkyttävää kolminumeroista lukemaa: 102,2 kg. Minulta pääsi melkein itku. Syömisestäni oli lähtenyt kontrolli täysin, enkä ole pystynyt juoksemaan moneen kuukauteen. Kuitenkin ehkä kevään ja tämän alkuperäisen tavoitepäivän läheisyyden ansiosta täydellinen lamaannukseni vaihtui vihdoinkin sisuuntumiseen. Nyt tämä perkele saa luvan loppua!
Vaikka en ole onnistunut toteuttamaan ketterän kehittämisen fail fast, fail forward -periaatetta, ainakin olen onnistunut feilaamaan maxilla. On aika asettaa uusi realistisempi tavoite ja ennen kaikkea etsiä keinot ja ne pienet valinnat sen toteuttamiseksi. Koska tämä vuosi on selvästi koronan vuoksi peruttu, on luontevaa siirtää myös omaa maaliviivaani vuodella eteenpäin.
Nyt olen jo muutaman päivän ajan onnistunut syömään terveellisesti ja kohtuullisesti, välttämään alkoholia sekä tekemään päivittäin vähintään tunnin mittaisen kävelylenkin, joten toivoa jälleen on. Ja vaakakin on palannut takaisin näyttämään neuvolalukemia. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka ensi vuoteen, joten toivokaamme, että onni, voima, sisu, kestävyys, karanteeni, luovuus, ilo, vimma, jumalat ja humalat ovat kanssamme.
Reilannu vaan taksilla Ja ku feilannu ni sit feilannu maxilla
Minulle tuli tänään mittariin neljäkymmentä kaksi vuotta. Kilometrejä alkaa olla sen verran takana, että tästä eteenpäin voin hyvällä omallatunnolla kutsua itseäni keskiäkäiseksi. Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet elämäni hienointa aikaa, eikä niitä edeltävissäkään ollut mitään vikaa. Koin jo 35- vuotiaana saaneeni elämässä oikeastaan kaiken, mistä nuorena olin osannut haaveilla. Eikä minulla ollut tarvetta ottaa mistään uusinta kierrosta. Päätin jatkossa vain nauttia elämästä ja katsoa mitä se eteen tuo. 
minimalismi 