rakkaus ja maailmanloppu

Toinen minua suhteista puhuttaessa vaivannut asia on epäonnistumisen käsite. Miksi päättyvää suhdetta pidetään aina lähtökohtaisesti epäonnistumisena? Ei kai kukaan enää 2010-luvulla elättele prinsessa/prinssiunelmaa siitä yhdestä ainoasta oikeasta, jonka kanssa kaikki saletisti natsaa ja joka täytyy vain haarukoida riittävän tiukalla seulalla tinderistä tai pokémon-lenkiltä? Ja jos näin ei kerran ole, miksi lyhyt tai ylipäätään loppuva suhde olisi jotenkin huonompi tai epäonnistuneempi kuin pitkä tai ikuinen? Eikö ole kuitenkin parempi uskaltautua kohtaamisiin ja ihmissuhteisiin erilaisten tyyppien kanssa ilman kolmen sivun vaadittujen ominaisuuksien listaa tai vanhaa kunnon kummelin pikkuvikakansiota? Ja kun näin uskaltaa toimia, voi epäonnistumisen poistaa sanavalikoimasta parisuhteista puhuttaessa.

Jos kohtaaminen jonkun ihmisen kanssa päättyy ensimmäisiin päiväkahveihin, niin silloinhan ei olla menetetty mitään, korkeintaan pari tuntia aikaa. Ja kun muistaa panostaa ainakin kahvin laatuun, niin voi ajankäytönkin laskea voitoksi. Toisen osoittautuessa heti kättelyssä sellaiseksi, jonka kanssa ei halua olla missään tekemisissä, on jälleen yksi väärä vaihtoehto suljettu pois. Jos taas synkkaa heti, ei sitäkään kannata säikähtää, vaan heittäytyä kohtaamiseen avoimin mielin. Tottakai tervettä itsesuojeluvaistoa tarvitaan, mutta ei sen nimissä kannata koskaan jäädä kokonaan yksin kotiin mököttämään. Ymmärrän niitä, jotka ovat saaneet siipeensä poikkeuksellisen rajusti ihmissuhderintamalla, mutta toisaalta aito kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on aina ainakin itselleni ollut terapeuttista ja antanut monesti avaimia myös vanhoista lukoista selviämiseen.

Ja jos se elämän suuri rakkaus ja pitkäaikaiseksi kehittynyt suhde joskus päättyykin, ei sekään millään muotoa tarkoita, että itse suhde tai sinä ihmisenä olisit jotenkin epäonnistunut. Oman avioeroni jälkeen en ainakaan minä eikä tietääkseni puolisokaan kokenut missään vaiheessa varsinaisesti huonoa omaatuntoa suhteen päättymisen johdosta. Totta kai mietitytti esim. lasten selviäminen ja hyvinvointi, mutta uskoimme kaiken menevän hyvin. Niin kuin sitten kävikin. Epäonnistuneempaa olisi ollut loppuun kalutun parisuhteen jatkaminen keinotekoisesti keinolla millä hyvänsä. Me päätimme lopettaa ajoissa ja säilytimme näin lämpimät välit, joiden avulla lasten kasvattaminen ja kaikki muukin kanssakäyminen on ollut mutkatonta ja rakentavaa.

Monet ovat kertoneet kokeneensa suunnatonta alamittaisuutta, epäonnistumista ja huonoa omaatuntoa eron myötä. Ja ymmärtäähän sen, jos taustalla on 50-luvun ihanteet ikuisesta avio-onnesta hellan ja nyrkin välissä, vaikka hampaat irvessä. Tai jos kumppani on pettänyt tai elänyt kaksoiselämää jo pidempään. Mutta jos ajatellaan, että nykyajan ihmisen elämän tarkoitus on Juha Vuorisen sanoin ”olla ihan sikaonnellinen”, niin miksi aikanaan päättyvä ihmissuhde olisi epäonnistunut? En tarkoita, etteikö tulisi surra suhteen päättymistä tai olla vihainen ja pettynyt, jos toinen on pettänyt. Epäonnistumiseksi en silti sitäkään luokittelisi, koska tällöin etsitään myös väistämättä syyllistä, jonka löytäminen on ihmissuhteissa käytännössä mahdotonta, kun mukana on aina kuitenkin ne vähintään pari muuttujaa.

Suhteet ja rakkaus ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä enkä halua väittää, etteikö joku saisi pitää itseään tai parisuhdettaan epäonnistuneena, mikäli välttämättä haluaa. Väitän kuitenkin, että epäonnistuminen on loppujen lopuksi vain oma asenne. Rakkaus, tai sen loppu, ei ole maailmanloppu. ❤️

Published
Categorized as vanhat

parisuhde vai pari suhdetta?

Tänään minulla on merkkipäivä. Avioerosta tai siihen johtaneen asumuseron alkamisesta tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta. Istun tällä hetkellä saman mökin pöydän ääressä, mistä se ajatus ilmeisesti silloin lähti. Tässä nyt omaa naurettavien rakkauksien kirjaa eläessäni, olen paljon pohtinut parisuhteen ja ylipäätään suhteiden merkitystä itselleni ja ihmisille yleensä. Mikä tekee suhteesta tai kohtaamisesta hyvän, merkittävän tai tärkeän? Mua kummastuttaa, miksi edelleen vuonna 2016 parisuhteen hyvyyden yleismittarina pidetään lähtökohtaisesti lähinnä pelkästään sen kestoa? Me kaikki kuitenkin tiedämme, ettei se välttämättä kerro mitään suhteen laadusta. Ei sillä, että suhteiden pitäisi myöskään olla lyhyitä tai monilukuisia, mutta pituus sinänsä ei takaa onnellisuutta tai rakkauden määrää.

Tottakai jokaisen täytyy aina kantaa oma vastuunsa esim. pitkän suhteen mukanaan tuomista lapsista tai yhteisestä asuntolainasta, mutta ei se tarkoita, että epätyydyttävää tai toimimatonta parisuhdetta tulisi jatkaa väkipakolla. En myöskään kannusta lyömään helpolla hanskoja tiskiin kenenkään kanssa, mutta kyllä sen sitten lopulta kumpikin tietää, kun jokainen kivi on käännetty, joka käännettävissä on. Jos mikään ei auta, niin mikään ei auta. Silloin on parempi erota, kuin hakea jännitystä muualta. Viisain päätös omassa elämässäni on ollut avioero siinä vaiheessa, kun kukaan ei ollut vielä rikkonut mitään.

Keskustelin kerran pitkään ystäväni kanssa siitä, miten suhteemme olivat vaikuttaneet meihin. Minulla oli takana nykymittapuulla pitkähkö avioliitto and then some, ja hänellä vuosia eripituisissa monilukuisissa suhteissa. Huomasimme, että molemmat olimme oppineet itsestämme ja ihmisistä paljon samoja asioita ja koimme kasvaneemme monella tapaa hyvin samaan suuntaan täysin erilaisilla suhdehistorioilla. Tulimme siihen johtopäätökseen, että kysymys ei ihmisen oman kasvun näkökulmasta ole niinkään siitä, kuka siinä vastapäätä on, vaan siitä, miten siihen suhtautuu ja mitä siitä on valmis oppimaan.

Loppuviimein kaikki lähtee kuitenkin ihmisen suhteesta omaan itseensä. En tarkoita mitenkään itsekkäässä mielessä, mutta ainoana koko elämän mittaisena suhteena se kuitenkin määrittää, mahdollistaa ja rajoittaa kaikkia muita kohtaamisiamme. Ja kohtaamisesta on kuitenkin kysymys jokaisessa suhteessa. Toinen ihminen on aina myös mahdollisuus katsoa itseä peiliin. Herätämme toisissamme monenlaisia ajatuksia, tunteita, kaipausta ja joskus jopa itseinhoa. Se miten kohtaamme kaiken tämän, kertoo mielestäni suhteen hyvyydestä ja syvyydestä. Ja on päivän selvää, ettei se välttämättä tapahdu lyhyen tuttavuuden perusteella millään tasolla, mutta joskus ohikiitävä hetki saa aikaan aidon kohtaamisen, jossa kumpikin uskaltaa laskea naamarin ja tiputtaa aseet. Tällainen häivähdys voi olla joskus koko elämän mittakaavassa merkittävämpi eteenpäin vievä voima ja kasvun paikka, kuin yksikään pitkä suhde.

Eikö siis kohtaamisen taso, se miten syvästi uskallamme kohdata toisen ja olla avoimena toisen edessä, ole kuitenkin parempi mittari suhteen hyvyydelle?

Published
Categorized as vanhat

jatkoa seuraa… tai ei seuraa

Kieli poskessa kirjoitettu seuranhakuilmoitukseni on kestänyt päivänvaloa kohta kuukauden. Ihan ensimmäisenä suurkiitos kaikille tykänneille, jakaneille, heittereille ja ennen kaikkea keskusteluun osallistuneille. Paras (ja toistaiseksi ainut) hedelmä, mitä avoin tilitykseni on tuottanut, on ollut ne useat mielenkiintoiset keskustelut aiheesta ja sen vierestä virtuaalisesti ja livenä, julkisesti sekä yksityisesti. Olen oppinut mielestäni paljon deittailusta ja ihmissuhteista. Lähinnä tietysti teoriassa, koska käytäntöön tämä ei ole juurikaan johtanut. ;)

Blogissani on tilastojen mukaan käynyt kirjoituksen julkaisun jälkeen noin 2000 erillistä lukijaa ja sitä on luettu yhteensä yli 3000 kertaa, joten osa on jopa palannut takaisin uudelle kierrokselle. Varsinaisia yhteydenottoja itse tekstin perusteella on kertynyt neljä kappaletta. Treffeillä olen käynyt noin kaksi kertaa. Konversioprosenttia voidaan siis markkinoinnin näkökulmasta pitää melko kehnona. Mutta kuten todettua, tekstin arvo on ehdottomasti ensisijaisesti sen synnyttämässä keskutelussa ja – pardon my french – pöhinässä.

Huvittavin sattumus kirjoituksen tiimoilta, joka korviini on kantautunut, on ystäväni Helsingin yössä kuulema keskustelu viereisestä pöydästä, jossa joukko daameja oli ruotinut kirjoitustani. Olin pitkään varma, että koko juttu oli vedätystä, mutta hän vannoi kautta kiven ja kannon tai mörökölli hänet vieköön, että tarina on tosi. Keskustelun sisältöä voivat innokkaimmat sherlockit tutkistella twitter-virrastani.

Minut yllätti eniten tekstini monissa aikaansaama tulkinta, että etsin pelkkää kasuaalia seksiä. Mielestäni en antanut ymmärtää mitään sellaista eikä se ainakaan (päällimmäisenä) ollut minulla mielessä missään vaiheessa. Toinen minut yllättänyt asia on ihmisten universaali rakkauden nälkä ja suunnaton ”sen ainoan ja oikean” kaipaus. Monet joiden kanssa olen asiasta saanut keskustella, ovat todella väsyneitä kaikenlaiseen säätämiseen ja etsivät kestävää parisuhdetta. Tietyllä tavalla tämä luo tietysti toivoa ihmiskunnan hyvyydestä ja synnyttänee ainakin konservatiiveissa uskoa perinteisiin parisuhde- ja perhearvoihin (viittaan tässä nyt pitkäaikaisuuteen ja pysyvyyteen, en millään muotoa seksuaalisuuteen tai sukupuolirooleihin). Jotenkin yllätyin tästäkin, koska olen aidosti kuvitellut, että aikamme ihminen on paljon liberaalimpi, itsekeskeisempi ja kyynisempi.

Otokseni painottuu tietysti tänne Texasiin, pyhälle Pohojammaalle, mikä varmasti vaikuttaa asiaan. Tässäkään mielessä kysyntä ja tarjonta ei tietysti minun osalta oikein kohtaa. Kai sitä täytyy pikkuhiljaa kerätä luunsa ja siirtyä kehien sisäpuolelle urbaanimpaan ympäristöön. Mutta olen ajatellut antaa lapsilleni vielä jonkun vuoden aikaa kasvaa siten, että #superisi on ainakin kohtuullisen matkan päässä myös fyysisesti.

Oman ikäiseni naiset ovat usein kanssani aika samankaltaisessa elämäntilanteessa eli lapset tehtynä ja pitkä parisuhde takana. Monet heistä ilmeisesti etsivät yhteisen arjen jakamista ja fuusioperhe-elämää, mikä ei itseäni houkuttele oikeastaan millään muotoa. Ja toisaalta he, joilta tämä tausta puuttuu, vaikuttavat kaipaavan juuri sitä, joten siinä mielessä minä ja kaltaiseni olemme ymmärrettävästi heille vain hukkaan heitettyä aikaa.

<happamia sanoi kettu -osio>
Vähäisen kokemukseni perusteella yllättävän monet niistäkin ihanista naisista, jotka sanovat usein arvostavansa miehessä persoonallisuutta, älykkyyttä ja huumorintajua, näyttävät muuten tekevän todelliset parinvalintapäätöksensä kuitenkin usein ihan eri ominaisuuksien perusteella. Koostumus, raha, julkisuus ja valta vaikuttavat loppuviimein olevan yllättävän monien naisten valintojen tärkeimpiä kriteereitä. Eikä siinä toki sinänsä ole mitään vikaan. Monet vain näyttävät päätyvän näillä perusteilla dickpic-pommittajien kohteeksi ja epätyydyttäviin suhteisiin, joista lopputuloksena on lähinnä ”miehet on paskoja/sikoja” -tyyppistä kyynisyyttä. Tämä toteamus on tullut vastaan pelottavan usean naisen suusta. On selvää, että miehet ovat miehiä (ja monet naiset naisia), mutta suurin osa meistä ei ole kuitenkaan millään tavalla paskoja! :)
</happamia sanoi kettu -osio>

Lopputulemana todettakoon, että olen tyytyväinen ilmoitukseni aikaansaamiin kohtaamisiin ja ajatuksiin. Toivottavasti keskustelu jatkuu edelleen. En millään muotoa ole luopunut toivosta, että löydän itsekin jotain, mitä en vielä tiedä edes etsiväni, koska en alunperinkään ollut kovin toiveikas. Tunnistan siis kyynisyyttä myös itsessäni. Silti uskallan edelleen väittää olevani loistavaa seuraa kuumiin kesäpäiviin ja hämäriin öihin. Paperi T:n sanoin: ”Jos sä joskus opit arvostaa myös tappavan tylsistyttäviä miehiä, sä tiedät mist mut löytää.”

Published
Categorized as vanhat