ajoituksen kemia

Ihmissuhteissa ja niiden muodostumisessa on tärkeässä roolissa ainakin kolme eri osa-aluetta: persoonallisuus, kemia ja ajoitus. Jos yksikin näistä on pielessä tai epäyhteensopiva, vaikuttaa se suhteen syntymiseen tai ainakin sen luonteeseen usein ratkaisevasti. Kaikki kolme ovat myös asioita, jotka ainakin jollakin tasolla muuttuvat ja kehittyvät eri elämänvaiheissa, ja joihin ei toisaalta itse voi suoranaisesti vaikuttaa useinkaan mitenkään. Persoonallisuuden osalta jokaisella on varmasti omat mieltymyksensä sen suhteen, millaiset ihmiset itseä kiehtovat ja kiinnostavat. Usein tarvitaan riittävän paljon samanlaisuutta, jotta suhde toisen kanssa voi toimia, ja toisaalta riittävästi erilaisuutta, että mielenkiinto säilyy.

Entisen avioliittoni päättymisen pääasialliseksi syyksi olemme ex-vaimon kanssa yhdessä todenneet puuttuvan kemian. Vaikka olimme ihmisinä hyvin yhteensopivia ja ajoituskin osui siinä mielessä kohdalleen, että molemmat halusivat pitkäaikaista parisuhdetta suunnilleen yhtä aikaa, ei keskinäinen kemiamme koskaan ollut sellaisella räjähtävällä tasolla, jota molemmat kuitenkin elämän siihen asti tärkeimmältä ihmissuhteelta kaipasimme. Kemian synnyttäminen tai syventäminen osoittautui myös ainakin meillä jotakuinkin mahdottomaksi. Siksi päätimmekin lopettaa avioliittomme, ennenkö jompi kumpi etsii ja löytää kaipaamaansa intohimoa jostain muualta.

Toisaalta olen ollut myös suhteessa, jossa kemiaa oli alusta saakka kevyen supernovan verran, mutta muut asiat eivät osuneet erinäisistä yrityksistä huolimatta kohdalleen, joten se päättyi siksi. Pelkän kemian varaankaan ihmissuhde ei siis voi rakentua, ainakaan jos siitä halutaan jotakin muutakin, kuin palamisjätettä. Mutta joka tapauksessa myös keskinäistä intohimoa tarvitaan, ellei suhteen haluta ehdottomasti pysyvän pelkän ystävyyden tasolla. Joskus myös vuosia kestänyt kaverisuhde voi sopivissa olosuhteissa syttyä uudenlaiseen liekkiin ja muodostua syvemmäksi ihmissuhteeksi.

Loppujen lopuksi kaikkein haastavimmaksi osaksi näyttää kuitenkin useimmiten muodostuvan ajoitus. Jotta molempia osapuolia jollain tavalla sytyttävä ihmissuhde voi ylipäätään syntyä tai pysyä elossa, tarvitaan sen eri vaiheissa oikeaa ajoitusta. Jos toinen osapuoli kaipaa parisuhdetta tai jotakin muuta pysyvämmän luonteista, mutta toinen on vaikkapa hiljattain eronnut pitkästä suhteesta eikä halua uutta tilalle, voi ihmissuhteen muodostuminen tyssätä väärään ajoitukseen. Nykyajan ihmisen kiireinen ja pirstaleinen arki voi myös yksinkertaisesti muodostua esteeksi uusien suhteiden syntymiselle, kun ei ole yksinkertaisesti toiselle aikaa tai halua raivata sitä elämään.

Itse olen kuitenkin viime aikoina alkanut huomaamaan, että ajoitus ei välttämättä ole väärä, vaikka se ei olisikaan juuri tänään kohdallaan. Kaikella on nimittäin aikansa eikä se, että jotakin ei synny tai tapahdu juuri nyt, tarkoita etteikö se voisi olla ajankohtaista myöhemmin. Ihmiset muuttuvat ja elämäntilanteet vaihtelevat joskus hyvinkin nopeasti, jolloin mahdottomalta tuntunut ajoitus voikin toisessa kohtaa osua täydellisesti kohdalleen. Tärkein mistä itseäni muistutan, on kohdata erilaiset käänteet avoimin mielin ja valmiina uusiin, joskus äkkinäisiinkin seikkailuihin. Haluan myös parhaani mukaan pitää elossa sellaisetkin ihmissuhteet, joiden kulta-aika ei syystä tai toisesta ole vielä osunut kohdalleen. Kaikki on kuitenkin pidemmässä mittakaavassa mahdollista. Rauhaa.  😘

Kaikki on liian mahdollista
Vapaus odottaa
Vapaus saa odottaa

–Arto Tuunela

 

Published
Categorized as vanhat

onko meillä joku ihmissuhde?

Kuten on tullut todettua, en ainakaan tässä elämänvaiheessa etsi tai oikeastaan edes kaipaa itselleni perinteistä parisuhdetta. Olen niin naiivi, että uskon sellaisten suhteiden mahdollisuuteen, joissa ei olla pariutumisen tarpeesta tai pelkästä tottumuksesta, vaan puhtaasti vapaasta tahdosta, koska suhde tuottaa syvää iloa molemmille osapuolille. Tällainen ihmissuhde on mun mielestä jotain paljon enemmän, kuin ”pelkkä” parisuhde.

Usein kuulee sanottavan, että rakkaus ei ole tunnetta vaan ennen kaikkea tahtoa asettaa toisen etu omansa edelle, ja olen oikeastaan samaa mieltä. Jotenkin puhtaimmillaan tämä näyttäytyy ainakin omassa elämässä suhteessa lapsiini. Rakastan heitä ja pyrin tekemään kaikkeni heidän eteensä, vaikka se olisikin omasta mukavuudesta pois. En väitä olevani siinä kovin taidokas, mutta kutsuvat minua silti #superisi:ksi.

Ihmissuhderintamalla sen sijaan kaipaan nimenomaan sellaisia suhteita, joissa ei tarvitse rakastaa. Suhteita, jotka eivät perustu tarveharkintaan, vaan ovat jotakin sellaista, mikä on elossa ainoastaan siksi, että kaksi ihmistä ja universumi ovat jotenkin kauniilla tavalla linjassa. Tällainen suhde toimii vähän samalla tavoin, kuin pitkäkestoiset ystävyyssuhteet. Vaikka välillä ei nähtäisi tai edes oltaisi missään tekemisissä, kaikki jatkuu siitä, mihin viimeksi on jääty, kun seuraavan kerran kohdataan. En tarkoita kuitenkaan, että tällainen suhde olisi jotenkin pelkällä friendzonella, vaan se voi sisältää kaikki rakkaussuhteen elementit. Tai ainakin lupauksen niistä. Ajoitus ei välttämättä osu aina kohdalleen, jolloin suhde, joka voisi olla hyvinkin syvä, jää platoniseksi tai pinnalliseksi, ainakin toistaiseksi.

Tällaisessa ihmissuhteessa voi kuitenkin vapaasti ilmaista toiselle, kuinka ihana hän on tai kuinka paljon hänestä välittää, ilman että tarvitsee miettiä yhteistä jääkaappia, asuntolainaa tai arjen jakamista. Mielestäni tällainen aikuisten ihmissuhde ei perustu siihen, että toisesta tarvitaan ylipäätään mitään, vaan siihen, että toisen kanssa on kaunista ja rakentavaa jakaa juuri käsillä olevat hetket tässä ja nyt. Ihmissuhdetta ei myöskään tarvitse olla koko ajan määrittelemässä tai pohtimassa mihin se johtaa ja millä aikataululla. Voi olla, että tällainen suhde ottaa jossain vaiheessa myös perinteisen parisuhteen muodon, sitä en kiellä. Mutta mielestäni on täysin mahdollista, että näin ei ikinä käy, ja silti kyseinen ihmissuhde voi olla erittäin pitkäikäinen, jopa läpi elämän kestävä.

Edellä olevasta johtuen, en myöskään usko ihmissuhteen päättymiseen. Tai siis minusta on suunnaton sääli ja onnettomuus, jos joskus parisuhteen muodossa ollut ihmissuhde halutaan lopettaa kokonaan, kun erotaan. Jotenkin on musta todella kamalaa ajatella, että yhteiset hetket tai jopa vuodet halutaan vain unohtaa ja pyyhkiä pois ikäänkuin olemattomiksi. Voiko pahemmin enää heittää hukkaan omaa ja toisen aikaa ja elämää? Itse ainakin haluaisin olla väleissä kaikkien kanssa, joita kohtaan olen elämäni aikana mitään tuntenut. Kaikkien kohdalla tämä ei tietysti vain yksinkertaisesti ole mahdollista ja silloin on pystyttävä päästämään irti ja mentävä eteenpäin.

Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on joitakin tällaisia ihmissuhteita muodostumassa ja olemassa ja ainakin kaipaus saada niitä.

Bff on bff, mut Heikki on mun bae.

– Heikki Kuula

Published
Categorized as vanhat

rakkaus ja maailmanloppu

Toinen minua suhteista puhuttaessa vaivannut asia on epäonnistumisen käsite. Miksi päättyvää suhdetta pidetään aina lähtökohtaisesti epäonnistumisena? Ei kai kukaan enää 2010-luvulla elättele prinsessa/prinssiunelmaa siitä yhdestä ainoasta oikeasta, jonka kanssa kaikki saletisti natsaa ja joka täytyy vain haarukoida riittävän tiukalla seulalla tinderistä tai pokémon-lenkiltä? Ja jos näin ei kerran ole, miksi lyhyt tai ylipäätään loppuva suhde olisi jotenkin huonompi tai epäonnistuneempi kuin pitkä tai ikuinen? Eikö ole kuitenkin parempi uskaltautua kohtaamisiin ja ihmissuhteisiin erilaisten tyyppien kanssa ilman kolmen sivun vaadittujen ominaisuuksien listaa tai vanhaa kunnon kummelin pikkuvikakansiota? Ja kun näin uskaltaa toimia, voi epäonnistumisen poistaa sanavalikoimasta parisuhteista puhuttaessa.

Jos kohtaaminen jonkun ihmisen kanssa päättyy ensimmäisiin päiväkahveihin, niin silloinhan ei olla menetetty mitään, korkeintaan pari tuntia aikaa. Ja kun muistaa panostaa ainakin kahvin laatuun, niin voi ajankäytönkin laskea voitoksi. Toisen osoittautuessa heti kättelyssä sellaiseksi, jonka kanssa ei halua olla missään tekemisissä, on jälleen yksi väärä vaihtoehto suljettu pois. Jos taas synkkaa heti, ei sitäkään kannata säikähtää, vaan heittäytyä kohtaamiseen avoimin mielin. Tottakai tervettä itsesuojeluvaistoa tarvitaan, mutta ei sen nimissä kannata koskaan jäädä kokonaan yksin kotiin mököttämään. Ymmärrän niitä, jotka ovat saaneet siipeensä poikkeuksellisen rajusti ihmissuhderintamalla, mutta toisaalta aito kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on aina ainakin itselleni ollut terapeuttista ja antanut monesti avaimia myös vanhoista lukoista selviämiseen.

Ja jos se elämän suuri rakkaus ja pitkäaikaiseksi kehittynyt suhde joskus päättyykin, ei sekään millään muotoa tarkoita, että itse suhde tai sinä ihmisenä olisit jotenkin epäonnistunut. Oman avioeroni jälkeen en ainakaan minä eikä tietääkseni puolisokaan kokenut missään vaiheessa varsinaisesti huonoa omaatuntoa suhteen päättymisen johdosta. Totta kai mietitytti esim. lasten selviäminen ja hyvinvointi, mutta uskoimme kaiken menevän hyvin. Niin kuin sitten kävikin. Epäonnistuneempaa olisi ollut loppuun kalutun parisuhteen jatkaminen keinotekoisesti keinolla millä hyvänsä. Me päätimme lopettaa ajoissa ja säilytimme näin lämpimät välit, joiden avulla lasten kasvattaminen ja kaikki muukin kanssakäyminen on ollut mutkatonta ja rakentavaa.

Monet ovat kertoneet kokeneensa suunnatonta alamittaisuutta, epäonnistumista ja huonoa omaatuntoa eron myötä. Ja ymmärtäähän sen, jos taustalla on 50-luvun ihanteet ikuisesta avio-onnesta hellan ja nyrkin välissä, vaikka hampaat irvessä. Tai jos kumppani on pettänyt tai elänyt kaksoiselämää jo pidempään. Mutta jos ajatellaan, että nykyajan ihmisen elämän tarkoitus on Juha Vuorisen sanoin ”olla ihan sikaonnellinen”, niin miksi aikanaan päättyvä ihmissuhde olisi epäonnistunut? En tarkoita, etteikö tulisi surra suhteen päättymistä tai olla vihainen ja pettynyt, jos toinen on pettänyt. Epäonnistumiseksi en silti sitäkään luokittelisi, koska tällöin etsitään myös väistämättä syyllistä, jonka löytäminen on ihmissuhteissa käytännössä mahdotonta, kun mukana on aina kuitenkin ne vähintään pari muuttujaa.

Suhteet ja rakkaus ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä enkä halua väittää, etteikö joku saisi pitää itseään tai parisuhdettaan epäonnistuneena, mikäli välttämättä haluaa. Väitän kuitenkin, että epäonnistuminen on loppujen lopuksi vain oma asenne. Rakkaus, tai sen loppu, ei ole maailmanloppu. ❤️

Published
Categorized as vanhat