Kategoriat
vanhat

onko meillä joku ihmissuhde?

Kuten on tullut todettua, en ainakaan tässä elämänvaiheessa etsi tai oikeastaan edes kaipaa itselleni perinteistä parisuhdetta. Olen niin naiivi, että uskon sellaisten suhteiden mahdollisuuteen, joissa ei olla pariutumisen tarpeesta tai pelkästä tottumuksesta, vaan puhtaasti vapaasta tahdosta, koska suhde tuottaa syvää iloa molemmille osapuolille. Tällainen ihmissuhde on mun mielestä jotain paljon enemmän, kuin ”pelkkä” parisuhde.

Usein kuulee sanottavan, että rakkaus ei ole tunnetta vaan ennen kaikkea tahtoa asettaa toisen etu omansa edelle, ja olen oikeastaan samaa mieltä. Jotenkin puhtaimmillaan tämä näyttäytyy ainakin omassa elämässä suhteessa lapsiini. Rakastan heitä ja pyrin tekemään kaikkeni heidän eteensä, vaikka se olisikin omasta mukavuudesta pois. En väitä olevani siinä kovin taidokas, mutta kutsuvat minua silti #superisi:ksi.

Ihmissuhderintamalla sen sijaan kaipaan nimenomaan sellaisia suhteita, joissa ei tarvitse rakastaa. Suhteita, jotka eivät perustu tarveharkintaan, vaan ovat jotakin sellaista, mikä on elossa ainoastaan siksi, että kaksi ihmistä ja universumi ovat jotenkin kauniilla tavalla linjassa. Tällainen suhde toimii vähän samalla tavoin, kuin pitkäkestoiset ystävyyssuhteet. Vaikka välillä ei nähtäisi tai edes oltaisi missään tekemisissä, kaikki jatkuu siitä, mihin viimeksi on jääty, kun seuraavan kerran kohdataan. En tarkoita kuitenkaan, että tällainen suhde olisi jotenkin pelkällä friendzonella, vaan se voi sisältää kaikki rakkaussuhteen elementit. Tai ainakin lupauksen niistä. Ajoitus ei välttämättä osu aina kohdalleen, jolloin suhde, joka voisi olla hyvinkin syvä, jää platoniseksi tai pinnalliseksi, ainakin toistaiseksi.

Tällaisessa ihmissuhteessa voi kuitenkin vapaasti ilmaista toiselle, kuinka ihana hän on tai kuinka paljon hänestä välittää, ilman että tarvitsee miettiä yhteistä jääkaappia, asuntolainaa tai arjen jakamista. Mielestäni tällainen aikuisten ihmissuhde ei perustu siihen, että toisesta tarvitaan ylipäätään mitään, vaan siihen, että toisen kanssa on kaunista ja rakentavaa jakaa juuri käsillä olevat hetket tässä ja nyt. Ihmissuhdetta ei myöskään tarvitse olla koko ajan määrittelemässä tai pohtimassa mihin se johtaa ja millä aikataululla. Voi olla, että tällainen suhde ottaa jossain vaiheessa myös perinteisen parisuhteen muodon, sitä en kiellä. Mutta mielestäni on täysin mahdollista, että näin ei ikinä käy, ja silti kyseinen ihmissuhde voi olla erittäin pitkäikäinen, jopa läpi elämän kestävä.

Edellä olevasta johtuen, en myöskään usko ihmissuhteen päättymiseen. Tai siis minusta on suunnaton sääli ja onnettomuus, jos joskus parisuhteen muodossa ollut ihmissuhde halutaan lopettaa kokonaan, kun erotaan. Jotenkin on musta todella kamalaa ajatella, että yhteiset hetket tai jopa vuodet halutaan vain unohtaa ja pyyhkiä pois ikäänkuin olemattomiksi. Voiko pahemmin enää heittää hukkaan omaa ja toisen aikaa ja elämää? Itse ainakin haluaisin olla väleissä kaikkien kanssa, joita kohtaan olen elämäni aikana mitään tuntenut. Kaikkien kohdalla tämä ei tietysti vain yksinkertaisesti ole mahdollista ja silloin on pystyttävä päästämään irti ja mentävä eteenpäin.

Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on joitakin tällaisia ihmissuhteita muodostumassa ja olemassa ja ainakin kaipaus saada niitä.

Bff on bff, mut Heikki on mun bae.

– Heikki Kuula

Kategoriat
vanhat

rakkaus ja maailmanloppu

Toinen minua suhteista puhuttaessa vaivannut asia on epäonnistumisen käsite. Miksi päättyvää suhdetta pidetään aina lähtökohtaisesti epäonnistumisena? Ei kai kukaan enää 2010-luvulla elättele prinsessa/prinssiunelmaa siitä yhdestä ainoasta oikeasta, jonka kanssa kaikki saletisti natsaa ja joka täytyy vain haarukoida riittävän tiukalla seulalla tinderistä tai pokémon-lenkiltä? Ja jos näin ei kerran ole, miksi lyhyt tai ylipäätään loppuva suhde olisi jotenkin huonompi tai epäonnistuneempi kuin pitkä tai ikuinen? Eikö ole kuitenkin parempi uskaltautua kohtaamisiin ja ihmissuhteisiin erilaisten tyyppien kanssa ilman kolmen sivun vaadittujen ominaisuuksien listaa tai vanhaa kunnon kummelin pikkuvikakansiota? Ja kun näin uskaltaa toimia, voi epäonnistumisen poistaa sanavalikoimasta parisuhteista puhuttaessa.

Jos kohtaaminen jonkun ihmisen kanssa päättyy ensimmäisiin päiväkahveihin, niin silloinhan ei olla menetetty mitään, korkeintaan pari tuntia aikaa. Ja kun muistaa panostaa ainakin kahvin laatuun, niin voi ajankäytönkin laskea voitoksi. Toisen osoittautuessa heti kättelyssä sellaiseksi, jonka kanssa ei halua olla missään tekemisissä, on jälleen yksi väärä vaihtoehto suljettu pois. Jos taas synkkaa heti, ei sitäkään kannata säikähtää, vaan heittäytyä kohtaamiseen avoimin mielin. Tottakai tervettä itsesuojeluvaistoa tarvitaan, mutta ei sen nimissä kannata koskaan jäädä kokonaan yksin kotiin mököttämään. Ymmärrän niitä, jotka ovat saaneet siipeensä poikkeuksellisen rajusti ihmissuhderintamalla, mutta toisaalta aito kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on aina ainakin itselleni ollut terapeuttista ja antanut monesti avaimia myös vanhoista lukoista selviämiseen.

Ja jos se elämän suuri rakkaus ja pitkäaikaiseksi kehittynyt suhde joskus päättyykin, ei sekään millään muotoa tarkoita, että itse suhde tai sinä ihmisenä olisit jotenkin epäonnistunut. Oman avioeroni jälkeen en ainakaan minä eikä tietääkseni puolisokaan kokenut missään vaiheessa varsinaisesti huonoa omaatuntoa suhteen päättymisen johdosta. Totta kai mietitytti esim. lasten selviäminen ja hyvinvointi, mutta uskoimme kaiken menevän hyvin. Niin kuin sitten kävikin. Epäonnistuneempaa olisi ollut loppuun kalutun parisuhteen jatkaminen keinotekoisesti keinolla millä hyvänsä. Me päätimme lopettaa ajoissa ja säilytimme näin lämpimät välit, joiden avulla lasten kasvattaminen ja kaikki muukin kanssakäyminen on ollut mutkatonta ja rakentavaa.

Monet ovat kertoneet kokeneensa suunnatonta alamittaisuutta, epäonnistumista ja huonoa omaatuntoa eron myötä. Ja ymmärtäähän sen, jos taustalla on 50-luvun ihanteet ikuisesta avio-onnesta hellan ja nyrkin välissä, vaikka hampaat irvessä. Tai jos kumppani on pettänyt tai elänyt kaksoiselämää jo pidempään. Mutta jos ajatellaan, että nykyajan ihmisen elämän tarkoitus on Juha Vuorisen sanoin ”olla ihan sikaonnellinen”, niin miksi aikanaan päättyvä ihmissuhde olisi epäonnistunut? En tarkoita, etteikö tulisi surra suhteen päättymistä tai olla vihainen ja pettynyt, jos toinen on pettänyt. Epäonnistumiseksi en silti sitäkään luokittelisi, koska tällöin etsitään myös väistämättä syyllistä, jonka löytäminen on ihmissuhteissa käytännössä mahdotonta, kun mukana on aina kuitenkin ne vähintään pari muuttujaa.

Suhteet ja rakkaus ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä enkä halua väittää, etteikö joku saisi pitää itseään tai parisuhdettaan epäonnistuneena, mikäli välttämättä haluaa. Väitän kuitenkin, että epäonnistuminen on loppujen lopuksi vain oma asenne. Rakkaus, tai sen loppu, ei ole maailmanloppu. ❤️

Kategoriat
vanhat

parisuhde vai pari suhdetta?

Tänään minulla on merkkipäivä. Avioerosta tai siihen johtaneen asumuseron alkamisesta tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta. Istun tällä hetkellä saman mökin pöydän ääressä, mistä se ajatus ilmeisesti silloin lähti. Tässä nyt omaa naurettavien rakkauksien kirjaa eläessäni, olen paljon pohtinut parisuhteen ja ylipäätään suhteiden merkitystä itselleni ja ihmisille yleensä. Mikä tekee suhteesta tai kohtaamisesta hyvän, merkittävän tai tärkeän? Mua kummastuttaa, miksi edelleen vuonna 2016 parisuhteen hyvyyden yleismittarina pidetään lähtökohtaisesti lähinnä pelkästään sen kestoa? Me kaikki kuitenkin tiedämme, ettei se välttämättä kerro mitään suhteen laadusta. Ei sillä, että suhteiden pitäisi myöskään olla lyhyitä tai monilukuisia, mutta pituus sinänsä ei takaa onnellisuutta tai rakkauden määrää.

Tottakai jokaisen täytyy aina kantaa oma vastuunsa esim. pitkän suhteen mukanaan tuomista lapsista tai yhteisestä asuntolainasta, mutta ei se tarkoita, että epätyydyttävää tai toimimatonta parisuhdetta tulisi jatkaa väkipakolla. En myöskään kannusta lyömään helpolla hanskoja tiskiin kenenkään kanssa, mutta kyllä sen sitten lopulta kumpikin tietää, kun jokainen kivi on käännetty, joka käännettävissä on. Jos mikään ei auta, niin mikään ei auta. Silloin on parempi erota, kuin hakea jännitystä muualta. Viisain päätös omassa elämässäni on ollut avioero siinä vaiheessa, kun kukaan ei ollut vielä rikkonut mitään.

Keskustelin kerran pitkään ystäväni kanssa siitä, miten suhteemme olivat vaikuttaneet meihin. Minulla oli takana nykymittapuulla pitkähkö avioliitto and then some, ja hänellä vuosia eripituisissa monilukuisissa suhteissa. Huomasimme, että molemmat olimme oppineet itsestämme ja ihmisistä paljon samoja asioita ja koimme kasvaneemme monella tapaa hyvin samaan suuntaan täysin erilaisilla suhdehistorioilla. Tulimme siihen johtopäätökseen, että kysymys ei ihmisen oman kasvun näkökulmasta ole niinkään siitä, kuka siinä vastapäätä on, vaan siitä, miten siihen suhtautuu ja mitä siitä on valmis oppimaan.

Loppuviimein kaikki lähtee kuitenkin ihmisen suhteesta omaan itseensä. En tarkoita mitenkään itsekkäässä mielessä, mutta ainoana koko elämän mittaisena suhteena se kuitenkin määrittää, mahdollistaa ja rajoittaa kaikkia muita kohtaamisiamme. Ja kohtaamisesta on kuitenkin kysymys jokaisessa suhteessa. Toinen ihminen on aina myös mahdollisuus katsoa itseä peiliin. Herätämme toisissamme monenlaisia ajatuksia, tunteita, kaipausta ja joskus jopa itseinhoa. Se miten kohtaamme kaiken tämän, kertoo mielestäni suhteen hyvyydestä ja syvyydestä. Ja on päivän selvää, ettei se välttämättä tapahdu lyhyen tuttavuuden perusteella millään tasolla, mutta joskus ohikiitävä hetki saa aikaan aidon kohtaamisen, jossa kumpikin uskaltaa laskea naamarin ja tiputtaa aseet. Tällainen häivähdys voi olla joskus koko elämän mittakaavassa merkittävämpi eteenpäin vievä voima ja kasvun paikka, kuin yksikään pitkä suhde.

Eikö siis kohtaamisen taso, se miten syvästi uskallamme kohdata toisen ja olla avoimena toisen edessä, ole kuitenkin parempi mittari suhteen hyvyydelle?